Valitse sivu

Jos tykkäsit tästä postauksesta, jaathan sitä eteenpäin, kiitos!

Olin merkinnyt paperikalenteriini jo alkuvuodesta, että maaliskuussa pitäisi päästä talvivaellukselle. Olin myös päättänyt kokea talvivaelluksen nyt ensimmäistä kertaa yksin. Koska pitkät ajomatkat eivät houkutelleet ja lunta täällä Pohjanmaan lakeuksilla riitti reilusti yli puoli metriä, päätin tehdä talvivaellukseni Salamajärven kansallispuistossa, joka sijaitsee Keski-Pohjanmaan ja Keski-Suomen rajaseudulla.

Tein viime talvena ensimmäiset talvivaellukseni Seitsemisen kansallispuistossa ja Urho Kekkosen kansallispuistossa eräopaskoulutukseeni liittyen ja silloin tuli hankittua sellaiset varusteet, joilla pärjää kovillakin pakkasilla. Tällä kertaa siis talvivaellukselle valmistautuminen ja pakkaaminen oli helppoa, kun ainoastaan ruoka-asioita piti mietiskellä ja valmistella. Koska en (vielä) omista ahkiota enkä vaeltamiseen soveltuvia suksia, vuokrasin itselleni kolmeksi päiväksi ahkion ja liukulumikengät Salamajärven kansallispuistosta Koirasalmen luontotuvalta, joka oli myös talvivaellukseni lähtö- ja päätepiste. Talvivaelluksen kohde valikoitui osittain myös tämän vuokrausmahdollisuuden ansiosta.

Vuokrasin Koirasalmen luontotuvalta kuvassa oikealla olevat liukulumikengät ja ahkion vaellukselleni.

Salamajärven kansallispuisto tuli minulle viime vuonna 2020 tutuksi, sillä kävin toukokuussa vaeltamassa itsekseni Hirvaan kierroksen (58 km) ja elokuun alussa retkeilin ahkerasti kansallispuiston lyhyemmillä retkeilyreiteillä ollessani Koirasalmen luontotuvalla työharjoittelussa. Ainoa retkeilyreitti Salamajärven kansallispuistossa, jota en ollut vielä kulkenut, oli 18 kilometrin pituinen Vaatimen kierros.

Suunnitelmissani olikin tehdä tämä talvivaellus Vaatimen kierrosta mukaillen, nukkua kaksi yötä teltassa ja nauttia maaliskuun puolivälin pitkästä valoisasta ajasta. Vaatimen kierros ei kuulu kansallispuiston rajoitusosaan, joten mahdollisuus olisi tehdä myös poikkeamia reitiltä omien mieltymysten mukaan. Se antaisi mukavasti vapautta reittivalintoihin. Säätiedotus lupailu vaellusviikonlopulle oikeastaan kaikenlaista säätä, joten mielenkiinnolla odotin mitä tuleman pitää. Varusteet pitäisi ainakin olla kunnossa.

 

ENSIMMÄINEN VAELLUSPÄIVÄ

Saavuin Koirasalmelle autollani perjantaina puoliltapäivin. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta ja pakkasta oli vajaa 10 astetta eli oli täydellinen talvipäivä. Kävin noutamassa ja maksamassa aiemmin varaamani ahkion ja liukulumikengät Koirasalmen luontotuvalta ja siirryin autolleni pakkaamaan ahkion. Tavarat mahtuivat ahkioon kiitettävästi ja kiinnitin päällimmäiseksi kääröksi ahkion päälle telttani routamattoineen. Liukulumikengät olivat 147 cm pituiset OAC:n mallit ja vieläpä aivan tuliterät. Sukset siis jalkaan, reppu selkään ja ahkion vetovyö kiinni ja olin valmis matkaan.

Aurinkoinen vaelluksen aloitus Koirajärveltä Heikinjärvelle

Siirryin Koirajärven jäälle, josta lähdin kulkemaan kohti Hiiliniemeä. Koirajärven jäällä oli kova lumikerros ja täydellinen hankikanto. Matka alkoi leveä hymy huulilla ja kevyen tuntuisesti. Liu’uttelin eteenpäin Salmisaarten ja Eskonsaaren länsipuolelta kohti Hiiliniemeä. Järvellä oli muutamia pilkkijöitä kaloja narraamassa.

Koirajärven jäällä oli täydellinen hankikanto.

Olin kartalta katsonut etukäteen sellaisen reitin, jossa korkeuseroja ja etenkin ylämäkiä olisi mahdollisimman vähän. Kuljin Hiiliniemen pohjoispuolelle ja siirryin siitä metsän puolelle. Metsässä pujottelu oli välillä haastavaa, koska puita oli paljon eikä ahkion kanssa jyrkät käännökset oikein onnistu. Pääsin kuitenkin eteenpäin hyvillä mielin. Edessä oli kuitenkin ylämäkiosuus, jossa sain ponnistella oikein kunnolla. Jyrkistä kohdista ei ollut asiaa mennä, joten valitsin rinteen kulkemisen loivassa kulmassa ylöspäin. Ja lopulta ponnistelujeni jälkeen pääsin tasaiselle osuudelle. Ja kulkeminen siellä olikin herkkua. Hankikanto oli myös metsässä mahtava ja oli kevyt kulkea.

Ylämäkiosuuksissa on omat hankaluutensa.

Lautakodanräme maaliskuun auringonpaisteessa

Saavuin Lautakodanrämeelle ja samalla Vaatimen kierroksen reitille. Suolla oli äärimmäisen kaunista ja hiljaista. Vaatimen kierroksella oli ahkioura, ja siirryin seurailemaan sitä. Seurasin uraa Ruuhilammelle ja pidin glögitauon auringonpaisteessa.

Ruuhilampi

Glögitauko

Jatkoin tauon jälkeen ahkiouraa seuraillen Vaatimen kierroksen pohjoispuolelle metsänlaitaan ja sieltä taas takaisin varsinaiselle reitille. Reitin reunassa lumen alta pilkisti uusia pitkospuulankkuja, joten ensi kesänä olisi luvassa uutta kulkuväylää näille kohdille. Ylitin Ruuhipuron ylittävän uudehkon sillan ja ihailin hetken puromaisemia. Ruuhipuron länsipuolella levittäytyvät laajat rakkakivikot olivat peittyneet lumivaipan alle.

Ruuhipuron ylitys

Seuraavaksi eteeni tuli opasviitta, jonka kohdalta käännyin Heikinjärven suuntaan. Parinsadan metrin päästä saavuin Heikinjärven laavulle, jossa pidin lounastauon. Söin kasvishernekeittoa ja rieskaa ja kyllä olikin jo nälkä. Syödessäni laavulle tuli metsäsuksilla paikallinen mies, kokenut vaeltaja, joka kyseli suunnitelmiani. Kerroin, että olin menossa Pyydyskosken suuntaan. Hän antoi ohjeeksi jatkaa vielä noin kilometrin matkan Vaatimen kierroksella ja siirtyä siitä sitten idän suuntaan suolle, jossa vastaan tulisi myöhemmin moottorikelkkaura Koirajärveltä Pyydyskoskelle. Katselimme reittiä kartalta ja kiittelin avusta. Kuulemma Vaatimen kierrosta kulkemalla matkanteko olisi hankalampaa kuin suolla kulkemalla. Tällaiset vinkit kannattaa aina hyödyntää!

Heikinjärven laavulla oli lounastauon paikka.

Soiden yli Pyydyskoskelle

Jatkoin lounaan jälkeen matkaani eteenpäin. Heikinjärveltä lähdettäessä lumi oli kinostunut reitille korkeiksi nietoksiksi, mutta hankikannon avulla tästäkin pääsin etenemään hyvin eteenpäin. Hetken kuluttua reitille tuli hiihtojäljet ja eteneminen helpottui entisestään. Metsiköiden kautta saavuin lopulta suon laitaan, josta olin saanut ohjeet poistua pois Vaatimen kierrokselta. Tästä kohtaa löytyikin hiihtoura, joten lähdin kulkemaan sitä pitkin.

Nietostunut alkureitti Heiinjärveltä eteenpäin

Jatkoin matkaani itää kohti, kunnes eteeni tuli moottorikelkkaura, joka johti kohti Pyydyskoskea. Siirryin siis tälle uralle, joka kulki Pahkarämeen läpi pohjoiseen. Hiihtäminen oli helppoa ja nautinnollista eikä ketään näkynyt missään. Ylitettyäni Heikinpuron ja auringonvalon siivilöityessä puiden lomasta pidin lyhyen Mars-patukan mittaisen tauon. Samalla kiitin itseäni uutenavuotena tekemästäni päätöksestä, jonka mukaisesti olen ollut karkin ja suklaan ostokiellossa, mutta poikkeuksena ovat yön yli retket ja vaellukset, joille näitä herkkuja saa ostaa. Päätös tuntui tässä vaiheessa enemmän kuin toimivalta ratkaisulta. Vaelluksia siis pitää tehdä usein!

Pienestä vaeltajasta tuli iso myöhäisen iltapäivän auringossa.

Moottorikelkkauralla kohti Pyydyskoskea

Viimeisen kilometrin matkan Pyydyskoskelle kuljin nautiskellen, kunnes leiripaikka näkyi edessä mäen päällä. Tuon mäen päälle oli kuitenkin vielä päästävä. No – pari kertaa päädyin polvilleni johtuen siitä, että pysähdyin mäen puolivälissä. Siitä eteenpäin jatkaminen olikin vaikeaa liukulumikengillä ahkion paino perässä. Pitäisi vaan aina yrittää nousta mäet yhdessä rysäyksessä.

Leiriytyminen auringon laskiessa

Saavuin Pyydyskoskelle viiden jälkeen eikä paikalla näkynyt muita. Päivän hiihtomatkan pituudeksi tuli 8,6 km ja aikaa tähän kului taukoineen 4 h 15 min. Hidasta puuhaahan tämä talvivaeltaminen on, mutta mihinkäänhän ei ole onneksi kiire.

Pyydyskosken kotalaavu eli ensimmäisen vaellusyöni leiripaikka

Pyydyskosken kotalaavun edustalla oli hyvännäköinen tasainen telttapaikka, joten tamppasin siihen liukulumikengilläni teltan kokoisen kaistaleen edestakaisin ja pystytin teltan. Käytössäni oli nyt ensimmäistä kertaa avomieheni minulle tekemät talvikiilat, jotka toimivat erinomaisesti teltan pystytyksessä. Juuri kun olin saanut teltan pystytettyä, saapui paikalle suksilla kaksi miestä ahkion ja rinkan kanssa. Myös he jäivät Pyydyskoskelle yöksi ja päättivät yöpyä kotalaavun lavereilla.

Tamppaajalla oli töitä.

Uudet talvikiilat pääsivät käyttöön.

Sain teltan pystytettyä ennen auringonlaskua.

Purin ahkiosta yöpymisvarusteet, täytin ilmatäytteisen makuualustani ja otin makuupussin pöyhentymään telttaan. Vaihdoin päälle untuvahousut ja lämpimän parkatakin ja siirryin kotalaavuun ruoanlaittopuuhiin. Iltani kului ruokaa tehdessä ja syödessä nuotion äärellä. Omassa menussani oli juustoista pestopastaa ja porkkanaraastetta, kaakaota ja keksejä. Lisäksi sulatin ja keitin vettä termospulloihin juoma- ja ruoanlaittovedeksi ja kuumavesipullooni yötä varten.

Pestopastaa ja porkkanaraastetta iltaruoaksi

Rupattelun jälkeen siirryin telttaan suunnittelemaan seuraavan päivän reittiä kartan avulla, kunnes väsymys vei lopulta voiton. Tuuli yltyi yön saapuessa ja se ravisteli telttakangasta tehden unesta melko katkonaista.

 

TOINEN VAELLUSPÄIVÄ

Sääennustus oli luvannut tälle päivälle pilvistä säätä ja keli oli muuttumassa puolilta päivin plussan puolelle. Ajatus olikin päästä lähtemään päivän reitille hyvissä ajoin aamulla, jotta eteneminen pysyisi helppona mahdollisimman pitkään. Herätessäni ulkona oli vielä 4 astetta pakkasta ja tuuli oli heikentynyt.

Aika herätä toiseen vaelluspäivään!

Aamupalapuuro höysteineen ja kuuma kaakao aloittivat päivän. Keitin myös glogiä termospullon täyteen, mutta kun olin siirtämässä sitä reppuuni, tämä Airamin termospullo kolahti johonkin kulmaan ja helinä sisältä kertoi, että termospullon sisus oli rikkoutunut. Glögiä alkoi valua termoksen sisältä, joten tänään ei sitten juotaisi glögiä.

Leirin pakkaus käynnissä toista vaelluspäivää varten.

Pakkasin kamani ja purin teltan. Rikkoutuneen termospullon laitoin kuivapussiin ahkion perälle. Puoli kymmenen aikaan olin valmiina lähtöön. Toisen vaelluspäivän ensimmäisenä etappina olisi Ahvenlampi.

Sumuisessa säässä Ahvenlampea kohti

Lähdin kulkemaan Vaatimen kierroksen reitillä eteenpäin. Yöllinen tuuli oli tiputtanut oksia ja muuta roskaa puista lumelle. Reitillä oli kuljettu aikaisemmin ainakin lumikengillä. Kuljin osittain reitillä ja osittain sen ulkopuolella maaston mukaan. Lopulta helpompaa oli kulkea reitin ulkopuolella, sillä hankikanto oli edelleen voimissaan.

Vaatimen kierroksen reitillä jälleen

Metsäisen osuuden jälkeen saavuin Pieni Hirvilammen rantaan, jossa siirryin Vaatimen kierroksen eteläpuolelle. Olin aikaisemmin teltassa tehnyt päätöksen, että en lähtisi kiertämään Vaatimen kierroksen osuutta, joka kulkee Salamajärven kansallispuiston ulkopuolella, vaan halusin pysyä mahdollisimman pitkään kansallispuiston rajojen sisäpuolella. Näin pystyisin kulkemaan laajoilla suoalueilla, jossa ahkion kanssa oli huomattavasti helpompi liikkua kuin metsissä.

Kuljin Aatamin Pirttikankaan halki ja siirryin Tauslamminnevalle nautiskelemaan avoimista maisemista. Ilma oli sumuinen ja melko tyyni – hiljaisuus oli jälleen vahvasti läsnä ja eteneminen oli nautinnollista. Päätin lopulta siirtyä suolta takaisin Vaatimen kierroksen reitille, koska muutoin suoraan Ahvenlammille edetessäni edessä olisi yhden puron ylitys enkä halunnut ottaa riskiä sen ylityksessä ahkion kanssa.

Tauslamminnevan rauhaa ja hiljaisuutta

Siirryin siis lyhyelle metsätaipaleelle lähestyessäni merkittyä reittiä. Hetken kuluttua edessäni noin 50 metrin päässä puiden lomassa näkyi liikettä – kolme hirveä! Jäin hetkeksi katselemaan niiden hidasta kulkua ja lähdin sitten etenemään niitä kohti. Hetken jähmettymisen jälkeen hirvet lähtivät juoksuun minut havaittuaan. Löysin hirvien jälkiä ja jätöksiä paikalle saavuttuani ja jatkoin edelleen eteenpäin hirvien jälkiä seuraten.

Hieman ennen Vaatimen kierroksen reitille palaamista ahkioni kaatui ja samalla oli hyvä hetki pitää pieni tauko. Hiukan aikaisemmin oikeassa kantapäässäni oli alkanut tuntua hiertymistä, joten tämä oli hyvä hoitaa samalla kertaa. Minulla oli käytössä Nokian Naali -saappaat huopavuorella ja jalassa minulla oli kahdet sukat – merinovillainen liner ja paksumpi vaellussukka. Tuo vaellussukka oli kantapään kohdalta hiertynyt lähes puhki, joka siis oli tuon hiertymisen aiheuttanut. Laitoin laastarit varmuuden vuoksi molempiin kantapäihin ja matka sai jatkua.

Löysin lopulta reitin, jota pitkin matkaa Ahvenlammille oli vielä noin kilometri. Tämän kilometrin aikana ahkioni kaatui kolme kertaa ja muutenkin eteneminen oli melko hidasta. Ahvenlampi vuokrakämppineen tuli kuitenkin onneksi ylämäkiosuuden jälkeen eteeni. Pidin evästauon ja keräsin voimia seuraavalle etapille. Kello näytti puolta yhtä.

Ahvenlammin vuokratuvan luona

Suojasää ja meno hankaloituu

Matkani jatkui Pervarvikonnevalle, jossa oli upea tunnelma. Edessäni näkyi tummia pilviä ja aurinko yritti pilkahdella pilviverhon takaa siinä kuitenkaan onnistumatta. Kuljin suon läpi ja jatkoin matkaani ensin Pieni Juusonlammen ja sitten Iso Juusonlammen yli kolmelle pilkkijälle heiluttaen.

Pervarvikonneva

Sitten alkoikin tämän talvivaelluksen vaikeimman hetket. Samalla kun siirryin Iso Juusonlammelta Kotkalamminkankaan metsään, tarttui lumi liukulumikenkieni pohjaan oikein kunnolla. Eteneminen muuttui sillä sekunnilla haastavaksi – ei auttanut suksen liu’uttaminen tai tamppaaminen sillä lumi tarttui suksen pohjan karvapohjaan 10 cm paksuiseksi painavaksi kerrokseksi. Sama ongelma oli niin umpihangessa kuin tamppaantuneella reitillä, jolle siirryin taas hetken umpihangessa rämmittyäni.

Jep jep – eipä oo enää luistoa.

Sen lisäksi, että lumi jumittui suksen pohjaan liisterin tavoin, alkoi myös ahkioni temppuilemaan ja se kaatui useita kertoja. Tässä kohtaa tuli hieman ikävä ryhmässä vaeltamista, sillä silloin ahkion kaatuessa saa aina apua takana tulevalta. No nyt vetovyö piti kerta toisensa jälkeen irrottaa ja käydä ahkio nostamassa taas pystyyn. Ja hiki virtasi, kun keli oli muuttunut plussan puolelle.

Kallellaan ja kumossa – taas.

Eteenpäin menoni oli huvittavan näköistä, kun liukulumikengät osoittivat yläviistoon pohjaan tamppautuneen lumen vuoksi. Edessä oli vielä ylämäki, jonka hinkutin ylös sisulla. Katsoin karttaa ja päätin siirtyä uralta pois lännen suuntaan, jossa odotti Koirajärven jää vain 200 metrin päässä. Ensin piti kuitenkin nostaa pystyyn kaatunut ahkio.

Lopulta tuo uralta poistuminen oli hyvä ratkaisu ja mitä lähemmäksi pääsin Koirajärveä, alkoi liukulumikengät jälleen toimimaan eikä lumi enää tarttunut pohjiin. Lopulta olin päässyt onnellisesti Koirajärven itärannalle.

Vaikeudet päättyivät Koirajärven itärannalle.

Koirajärven yli Pahkahongankankaalle

Edessä oli enää järven ylitys Koirajärven pohjoisrannalla sijaitsevalle Pahkahongankankaalle, jossa viettäisin seuraavan yöni. Järven ylitys oli helpotus, sillä matkanteko oli edellisen tunnin räpellyksen jälkeen jälleen kevyttä ja liukulumikengät toimivat taas. Järvellä olevan lumikerroksen päällä oli vielä kova kuori. Eteneminen oli kuitenkin hidasta, sillä meno ei enää ollut niin tuoretta. Päivän vaellus oli tehnyt tehtävänsä kroppaan.

Ykspuinen – pieni saari Koirajärvessä – on nimensä veroinen.

Lopulta Pahkahongankankaan kotalaavu oli edessä ja aloin etsimään itselleni sopivaa telttapaikkaa. Se löytyi puuvajan toiselta puolelta. Oli jo kova nälkä, mutta halusin laittaa leirin pystyyn ensin sekä vaihtaa lämpimämpiin vaatteisiin. Päivän vaelluksen pituudeksi tuli 10,7 km ja aikaa tähän kului 5 tuntia ja 20 minuuttia. Sain leirin pystyyn kolmen jälkeen iltapäivällä. Leirin pystytystä kiiruhdin myös sen takia, että parin tunnin sisällä pitäisi alkaa satamaan ja tällä kertaa vettä.

Pahkahonganlahden kotalaavu

Leiri jälleen pystytetty ja on aika lähteä ruoanlaittoon.

Kotalaavulle oli saapunut kaksi naista tulistelemaan ja paistamaan makkaraa sillä aikaa, kun pystytin telttaa. Siirryin itsekin leirin pystytyksen jälkeen kotalaavun suojaan tekemään ruokaa ja lepäämään. Tällä kertaa söin tomaattivuohenjuustokeittoa valkosipulileivällä ja rieskalla. Jälkiruoaksi valmistin trangian paistinpannulla omenakaurapaistosta vaniljakastikkeen kera. Suklaatakin kului useampi rivi.

Omena-kaurapaistosta vaniljakastikkeen kera jälkiruoaksi. Kaneli tosin unohtui kotiin.

Sateen ropinaa

Vedensulatus ja -keitto-operaation jälkeen siirryin telttaani. Naiskaksikon lähdön jälkeen Pahkahongankankaalla ei ollut muita kuin minä. Kevyt vesisade oli alkanut hetki aikaisemmin ja se kiihtyi illan aikana kunnon vesisateeksi samalla kun tuuli taas yltyi. Vietin iltani teltassa lepäillen ja lukien. Vielä ennen nukkumaanmenoa keitin kuumavesipulloon veden, jotta yö sujuisi taas lämpimissä merkeissä. Yö sujuikin levollisesti sikeästi nukkuen.

Yö saa tulla.

 

KOLMAS VAELLUSPÄIVÄ

Aamulla heräsin puuskittaisen tuulen ääniin ja kuikuilin teltan tuuletusräppänöistä lumisadetta. Sääennustus oli taas pitänyt paikkansa. Minulla olisi onneksi enää jäljellä lyhyt pyrähdys Koirajärven jään yli Koirasalmeen, joten keli ei ollut ongelma.

Lumi kuorrutti teltat ja ahkion toisen vaellusyön aikana.

Olin jo edellisenä iltana pakannut tavarani teltassa aamupuuhia helpottaakseni ja lähdin aamiaissetin kanssa kotalaavulle tekemään aamupalaa. Tällä kertaa aamupalan tekoon riitti veden keittäminen, sillä minulla oli tällä kertaa syötäväkseni valmis pussiruoka. Tämä riisivanukasta ja marjoja sisältävä sekoitus on yksi lemppareistani valmiista retkiruoista.

Lumi oli kuorruttanut telttani ja mukanani kuljettamalleni autoharjalle tuli käyttöä, kun harjasin lumet teltan päältä pois. Pakkasin ahkioni ja reppuni, purin teltan rullaksi ahkion päälle ja oli aika sanoa hyvästit Pahkahonganlahdelle. Laskin alamäen ahkio perässä Koirajärven jäälle.

On aika jättää hyvästit Pahkahonganlahden ympäristölle.

Lumisateessa ja puuskittaisessa tuulessa maaliin

Puuskittainen tuuli puhalsi suunnilleen 10 m/s, mutta onnekseni se oli selkäni takana ja se oikeastaan avitti huomattavasti kulkuani Koirajärvellä. Välillä tuntui, ettei minulla ole ahkiota perässä ollenkaan. Tilanne olisi ollut täysin erilainen, mikäli kulkusuuntani olisi ollut toinen. Nyt edes lumisade ei haitannut vaan se pyyhki iloisesti huppuni yli.

Matkanteossa oli tunnelmaa ja koin onnen tunteita. Vaellus olisi kohta oli ja viikonloppuni oli ollut kokonaisuudessaan erittäin onnistunut. Olin päässyt kokemaan kaikenlaiset talvisäät upeasta auringonpaisteisesta pakkassäästä vesisateeseen ja myrskytuuliin. Olin saanut myös vapaasti kulkea ja valita reittini ilman aikatauluja ja erityisesti omassa tahdissa nautiskellen.

Onnellinen yksinvaeltaja Koirajärven jäällä

Edellisten päivien tapahtumia ja maisemia miettiessäni edessä jo näkyi Koirasalmen rakennukset ja veneranta. Vaellukseni oli päättymässä. Tämän viimeisen vaellusaamupäivän aikana kilometrejä tuli vain reilu 2 kilometriä ja etenemisvauhti oli tuulen ansiosta koko vaellusviikonlopun ripeintä.
Tuulen vain yltyessä nousin järven puolelta tienpenkalle ja laskin siitä alas tielle ja tein viimeiset liu’uttelut autolleni. Edessä oli enää tavaroiden purku autoon ja vuokravälineiden palautus yrittäjäpariskunnalle Koirasalmeen.

Tämän yksinvaellukseni aikana kilometrejä kertyi noin 22, joka oli oikein sopivasti tälle reissulle ja näihin olosuhteisiin. Hurjassa lumituiskussa lähdin ajelemaan kotiin päin ja totesin, että ensi vuonna tällainen talvivaellus pitää kokea ehdottomasti uudestaan. Eipä tässä siis auta muu kuin laittaa suunnittelumyssy päähän ja alkaa pohtia seuraavan talvivaelluksen kohdetta.

Seuraa blogiani Blogit.fi -sivustolla!

Follow my blog with Bloglovin

 

Jos tykkäsit tästä postauksesta, jaathan sitä eteenpäin, kiitos!