Olin etsinyt sopivaa ajankohtaa lumikenkäretken tekoon Pyhä-Häkin kansallispuistossa ja sellainen löytyi lopulta Runebergin päivänä, jolloin oli vielä luvattu erittäin kaunista, aurinkoista keliä ja kovaa pakkasta. Keski-Suomen Saarijärvellä sijaitsevassa Pyhä-Häkin kansallispuistossa olen vieraillut laskelmieni mukaan neljä kertaa aikaisemmin, aina sulanmaan aikaan. Tämä olisi siis minulle ensimmäinen vierailu ko. kansallispuistossa talvella.
Koska keli oli niin upea, ajattelin, että kansallispuistossa olisi muitakin retkeilijöitä. Mutta niin vain Pyhä-Häkin kansallispuiston pysäköintialue (osoite Viitasaarentie 2119, 43170 Saarijärvi) oli täysin tyhjä, kun saavuin paikalle puoli kahdentoista aikaan perjantaipäivänä. Tämä jo tarkoitti, että rauhaa ja hiljaisuutta olisi luvassa.
Mittari näytti pakkaslukemaa -19 °C, kun astelin Pyhä-Häkin kansallispuiston portille ja kiinnitin lumikengät jalkaani. Samaan aikaan paikoitusalueelle tuli toinenkin auto. Ajatukseni tällä päiväretkelle oli tehdä rengasreitti, jonka aikana halusin nähdä kansallispuiston upeat vanhat puut, käydä lumikenkäilemässä alueen soilla ja käydä Kotajärvellä.
Vanhoja puita tervehtimään
Lähdin kulkemaan Kotajärven polkua myötäpäivään. Polku oli tamppaantunut kävelijöiden jaloissa mukavakulkuiseksi ja tarpeeksi leveäksi, jotta siinä pystyi helposti kulkemaan lumikengillä. Luonto oli uskomattoman kaunis. Lumi oli kuorruttanut kaikki ympäröivät puut paksun lumihunnun alle ja keloutuvien mäntyjen oksat erottuivat kauniisti lumikerroksen alta. Kylmä ilma kangisti sormia, mutta silti oli pakko valokuvata tätä maisemaa aina vaan uudestaan.
Pyhä-Häkin kansallispuisto tunnetaan vanhoista metsistään ja kyseessä onkin koko eteläisen Suomen hienoin aarniometsä, jossa humisevat yli 400 vuotta vanhat ikihongat. Alueella on aivan omanlaisensa tunnelma. Pyhä-Häkin kansallispuisto on kooltaan pieni, vain 13 neliökilometriä, mutta sitäkin arvokkaampi. Pyhä-Häkin kansallispuiston luontoon ei ihminen juuri ole vaikuttanut vaan alueen metsät ovat pääosin luontaisesti syntyneitä ja kulojen ja myrskyjen muokkaamia.
Helmikuun alun auringonvalo yletti puiden latvuksiin, mutta ei metsänpohjaan asti. Jatkoin matkaani hitaasti nautiskellen tampattua polkua eteenpäin, kunnes saavuin Pyhä-Häkin kansallispuiston Uuden ison puun luokse. Lumi oli peittänyt puun ympärille rakennetun lavan täysin ja puun rungon paksua kilpikaarnaa peitti suurelta osin lumi. Tämä v. 1641 kasvunsa aloittanut mänty valittiin kansallispuiston uudeksi nimikkopuuksi sen jälkeen, kun myöhemmin reitillä vastaan tuleva Vanha Iso Puu oli kuollut 2000-luvun alussa. Puu seisoo jykevästi ja mahtipontisesti korkeuksiin kurottaen retkeilijöiden ihmeteltävänä.
Pyhä-Häkin kansallispuiston runsas maassa makaava lahopuusto oli saanut ylleen paksun lumikuorrutuksen. Lunta oli näillä leveyksillä tällä hetkellä reilu 40 senttiä. Muutaman sadan metrin kuljettuani edessä näkyi koko kansallispuiston Grand Old Lady eli Vanha iso puu, v. 1518 kasvunsa aloittanut täysin keloutunut ja siis jo kuollut petäjä. Tämä kierteelle keloutunut puu on yksi upeimmista, mitä olen nähnyt ja vielä se jaksaa pysyä pystyssä. Ympärysmittaa sille on kertynyt vajaa 3 metriä. Sen oksisto muistuttaa harottavaa rastatukkaa, joka sai parhaillaan valokylpyä auringonsäteiltä.
Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki!
Vanhaa isoa puuta halattuani ja sen uurteista pintaa siliteltyäni jatkoin matkaani. Kenkäilin polku-uraa pitkin vielä n. 50 metriä, kunnes päätin jatkaa eteenpäin umpihangessa lännen suuntaan. Ensin edessä oli pieni ylämäki metsikössä, jota kuljin rauhallisesti eteenpäin. Lumikengät upottivat ajoittain reilusti, mutta suureksi osaksi niillä oli varsin ketterä kulkea lumen alla olevan kantavan kerroksen ansiosta. Hangessa tarpoessa piti myös ylittää useita maassa makaavia lahopuita.
Sitten alkoi alamäkiosuus, jota lähdin kulkemaan jäniksen jälkiä seuraten. Ohitin myös todennäköisesti jänisten yöpymispaikan – lumijäljet johdattivat kaatuneen lahopuun juurelle, josta lähti maan uumeniin onkaloita. Jatkoin matkaani sen enempää häiriköiden.
Koska oli Runebergin päivä eli torttujen luvattu päivä, niin retkieväät olivat tietysti sen mukaiset. Pysähdyin siis mättäälle ihastelemaan talvista luontoa ja juomaan kaakaota sekä retkelle ostamaani Runebergin torttua (tai siis söin niitä oikeasti kaksi – kaupoissahan myydään vain tuplapakkauksia!). Ympärillä oli äärettömän hiljaista. Ainoastaan kelopuiden narina ja tikkojen vaimea rummutus rikkoivat ajoittain hiljaisuuden.
Jatkoin tauon jälkeen matkaani alamäkeen, kunnes saavuin suon laitaan. Aurinko paistoi nyt ensimmäistä kertaa retkeilijän tasolle häikäisten suon valoloistoon. Kuljin suon poikki, jossa lumihanki oli selvästi metsäistä aluetta upottavampaa. Rauhallisesti eteenpäin kulkien saavutin kapean metsäkannaksen, jonka ylitettyäni tulin uudelleen suon laitaan. Lumessa näkyi oman lumikenkäjäljen lisäksi myös todennäköisesti peurojen jälkiä.
Harjumaisemia ja valokylpyjä Kotanevalla
Metsän rajan saavutettuani pääsinkin taas Kotajärven tamppaantuneelle polulle. Polulla oli taas helppo kulkea fyysisesti rankan umpihankiosuuden jälkeen. Saavuin risteyskohtaan, johon on rakennettu jyrkät puuportaat harjuselänteen yli. Portaisiin ei lumikengillä ollut asiaa, joten lähdin jyrkkään rinteeseen portaiden vieressä. Otin lumikenkieni nousuraudat käyttöön ja lähdin ylämäkeen. Puuterilumessa oli ajoittain tekemistä, kun mättäät antoivat periksi ja käsivoimille tuli myös käyttöä sauvojan kanssa työskennellessä. Lopulta kuitenkin pääsin mäen päälle.
Vanhan ikimetsän jäätyä taakse olin nyt tasaisessa valoisassa mäntymetsässä, joka poikkeaa muusta alueen metsiköstä tasaikäisyydellään. Tällä alueella on v. 1855 ollut metsäpalo, joka silloin tuhosi kaikki alueen puut jättäen jälkeen vain joitakin palokoroisia kelopuita. Nyt alueella on tasaikäinen, kaunis männikkö.
Jatkoin matkaani eteenpäin tällä harjuselänteellä, kunnes saavuin laajan avosuon, Kotanevan laitamille. Suolla puhaltava tuuli teki pakkasesta entistä purevampaa, joka kuitenkin tuntui vain kylmyyden tunteena poskilla. Muutoin minulla oli sopivan lämmin. Polku oli tamppaantunut suon läpi kulkevien pitkospuiden päälle ja ajoittain huomasi, kuinka kävelijöillä oli jalka uponnut todella syvälle hankeen pitkospuiden ohi. Minulla ei lumikengilläni ollut onneksi sitä ongelmaa.
Käpytikka nakutteli Kotanevan laidalla olevan kelopuun latvuksissa ja jäin katselemaan työskentelyä hetkiseksi. Jatkoin matkaani kohti Kotajärveä. Mäen laella istahdin hetkiseksi maisemapenkille tasaamaan hengitystäni ylämäkiosuuden jälkeen ja nauttimaan ympäröivästä luonnosta.
Lounastauko Kotajärvellä ja pastellinsävyinen Riihineva
Saavuin Kotajärvelle iltapäivän auringossa ja vatsan pohjassa kurni nälkä. Otin lumikengät jaloista pois ja kävin vielä ennen syömistä Kotajärven rannassa olevalla laiturilla ihailemassa maisemia. Järven pinnan hohtava hanki oli rikkumattoman ehyt.
Ruokatermoksessa oleva kuuma mausteinen linssi-kookoskeitto maistui ihanalta ja lämmitti tauon aikana viilentynyttä kehoa. Pidin tauon lyhyenä ja jatkoin taas matkaa. Kotajärvelle oli rakennettu sitten viime syksyn, jolloin edellisen kerran puistossa vierailin, uusi esteetön käymälärakennus palvelemaan kasvanutta retkeilijäkuntaa. Samanlainen käymälärakennus oli tehty myös kansallispuiston pysäköintialueen viereen.
Iltapäivän aurinko alkoi laskea luoden upean väriloiston Riihinevan alueelle. Taivas ja hanget hohtivat pastellinsävyissä – vaaleansinistä, vaaleanpunaista, utuisen harmaata ja valkoista. Mykistävän kaunista! Lumikenkäilin hymy huulilla Riihinevan poikki, josta oli matkaa pysäköintialueelle enää muutama sata metriä.
Saavuin perille iltapäivällä hieman kello kolmen jälkeen. Sports Tracker oli piirtänyt retkestäni kartan ja sovellus kertoi tehdyn matkan pituudeksi 6,8 kilometriä. Aikaa koko retkeen taukoineen kului vajaa kolme ja puoli tuntia.
Oli kyllä kaikkinensa aivan upea retkipäivä ja lumikenkäillen pääsin näkemään myös paikkoja, joita en aikaisemmin ollut Pyhä-Häkissä polkuja kulkien nähnyt. Tukka huurtuneena ja luonnon lataamana lähdin ajelemaan kotia kohti auringon laskiessa horisonttiin.
