Joulukuun lopussa 2020 kävin tutustumassa Keski-Suomen Laukaassa sijaitseviin luontokohteisiin, joissa en ollut koskaan aikaisemmin vieraillut. Olin törmännyt Hitonhaudan rotkolaaksoon ja Hyyppäänvuoreen Facebookin retkeilyryhmissä ja sen verran upeilta paikoilta ne kuvissa näyttivät, että päätin tutustua molempiin kohteisiin yhden retkipäivän aikana.
Retkipäivän aamu valkeni uuden lumen ympäröimänä. Yön aikana oli satanut noin 5 cm uutta lunta ja oli pikkupakkaskeli. Otin autooni varmuuden vuoksi mukaan lumikengät ja sauvat, sillä lumitilanne saattaisi olla erilainen reilun 100 kilometrin päässä kotoani.
HITONHAUTA – JÄÄKAUDEN AIKAINEN ROTKOLAAKSO
Kohti Hitonhautaa
Ensimmäiseksi retkikohteeksi valitsin Hitonhaudan, sillä se sijaitsi lyhyemmän ajomatkan päässä omasta kodistani. Laitoin puhelimeni navigaattoriin osoitteeksi Hitonhaudantie 102, 41360 Laukaa, jossa sijaitsee Hitonhaudan pysäköintialue.
Etenkin talvisin epävarmuutta aiheuttaa se, että retkikohteet sijaitsevat usein pikkuteiden päässä eikä voi tietää miten esimerkiksi auraukset on hoidettu. Tällä kertaa huoli oli turha, sillä pääsin ajamaan vaivatta autolla Hitonhaudan parkkipaikalle. Tie Hitonhaudalle on tosin korkeuseroiltaan suuri eli matkalla on muutama hurja mäki. Yksi hirvikin oli eksynyt tielle, mutta ehdin onneksi jarruttaa hyvissä ajoin ja pääsimme molemmat jatkamaan päiväämme vain hieman säikähtäneinä.
Paikalla oli aamuyhdentoista aikaan kaksi muuta autoa. Parkkipaikan vieressä on infotaulu, josta löytyi paljon tietoa Hitonhaudasta. Taululta kävi selväksi muun muassa se, että Hitonhaudan rotkolaakson alue on luonnonsuojelualuetta ja kasvillisuudeltaan erittäin arvokas. Rotkolaaksossa kasvaa monia uhanalaisia kasvilajeja ja harvinaisia sammalia ja jäkäliä. Jo tämä tieto innosti minua kasvinörttiä niin paljon, että päätin tulla myös ensi kesänä tänne ja sillä kertaa kasvi- ja sammalretken merkeissä.
Infotauluissa kerrottiin myös, että rotkolaakson luontopolun kunnossapito on päättynyt ja jokainen retkeilijä kulkee siellä omalla vastuullaan. Taulussa ohjeistettiin laittamaan liukkaiden polkujen takia jalkaan vedenpitävät liukuestejalkineet. No niitä minulla ei ollut, ainoastaan normaalit vaelluskengät. Kuinkahan hankalakulkuista rotkossa olisikaan liikkua?
Lähdin kävelemään opasviitan mukaisesti metsäautotietä pitkin. Tietä olisi kuljettavana reilun kilometrin verran ennen siirtymistä Hitonhaudan polulle. Oikealla puolella heti paikoitusalueelta lähdettäessä on laavu, puuvaja ja käymälä. Tulenteko on sallittu ainoastaan tällä laavulla. Muutoin Hitonhaudan rotkolaakson alueella ei ole sallittua tehdä tulia.
Metsäpolun kautta rotkolaakson pohjalle
Kilometrin käveltyäni eteen tuli toinen Hitonhaudan infotaulu, josta kuljin eteenpäin vielä noin 50 metriä ylämäkeä päin, kunnes oikealla puolella oli Hitonhaudan polulle johtava viitta. Lumi oli kuorruttanut kuusimetsän kauniiseen lumihuntuun ja taittanut puita holvikaariksi polun päälle. Tuoreeseen lumikerrokseen oli painautunut retkeilijöiden jälkiä, joten niitä seuraillen saavuin hetken päästä laakson pohjalle.
Rotkolaakson pohja oli erittäin märkä ja kaatuneita puita oli joka puolella. Lähdin kulkemaan laakson pohjalla eteenpäin, kunnes olin veden ja jään saartamana – tästä ei kyllä pääsisi eteenpäin. Peruutin hieman taaksepäin ja lähdin seuraamaan lumeen painuneita askelia laakson vasemmalle reunalle. Siellä matkanteko oli mahdollista, vaikkakin hidasta louhikkoisen maaston takia.
Laakson reunoilla kohosi pystysuoria kallioita. Kallioseinämissä alkoi näkyä ensimmäisiä jäämuodostelmia. Etenemisessä sai noudattaa varovaisuutta ja kulkea eteenpäin rauhalliseen tahtiin. Välillä piti nousta ja sitten taas laskea kivikossa eteenpäin. Lumen ja kivikon välissä oli ajoittain jäitä, joten liukasta oli!
Jääputousten mystinen maailma
Edessä näkyi iso kivimuodostelma, jonka edessä oli jäätynyt pieni lampi. Lammen toisella laidalla näkyi pari ihmistä, jotka jatkoivat saman tein matkaansa eteenpäin. Laskeuduin alas rotkon pohjalle ja ihastelin kallion seinämän upeita jääputouksia. Laakson pohjalla oli täysin hiljaista, kuin olisi ollut lumen peittämässä umpiossa.
Pitkän kuvaustauon päätteeksi oli aika jatkaa matkaa. Kallioiden välissä oli kapea kulkuväylä, jonka päälle oli tippunut iso kivi kuin katoksi tälle kivikujalle. Lasku oli lyhyt, mutta jyrkkä. Jotta en olisi liukastunut, piti tämä kohta laskea alas varovasti pyllymäkeä. Onneksi kallion seinämistä sai hyvin tukea. Toisella puolella kalliota oli lisää jääputouksia.
Edessä oli louhikkoinen ylämäki. Nousun jälkeen eteen avautui upea näky: korkean kallionseinämän upea jääputous vesiputouksineen, rotkon pohjalla oleva sulan veden lammikko ja toisella puolella rotkoa kallionseinämässä oleva luolan suu.
Hitonhaudan luola ja paluu samaa reittiä
Luolan edustalla oli lapsiperhe, joka jatkoi matkaansa vielä eteenpäin jyrkähköön ylämäkeen. Kävin luolan suulla ihmettelemässä tätä upeaa paikkaa. Kokonaisuudessaan Hitonhaudan rotkolaakso on noin puoli kilometriä pitkä, 30–40 metriä leveä ja sen kallioseinämät jopa 20 metriä korkeita. Rotko on alueen halki kulkevassa kallioperän murtumislinjassa ja se on luultavasti jääkauden aikaisten sulavesivirtojen purkautumispaikka.
Mietiskelin hetken, että lähteäkö vielä eteenpäin samaan suuntaan, johon lapsiperhe oli lähtenyt vai palatako takaisin samaa polkua. Päätin tässä vaiheessa palata takaisin, sillä en tiennyt pääsisikö toisesta suunnasta rotkosta pois. Mitään opasteitahan ei rotkolaakson alueella ole, joten tämä asia jäi selvittämättä. Lisäksi ylämäki näytti jyrkältä. Päätin siis lähteä kulkemaan takaisin samaa reittiä, jota olin tullut.
Luolan suulta alas ei ollutkaan sitten muuta mahdollisuutta palata rotkon pohjalle, kuin pistää persus maahan ja laskeutua varovasti alas. Ei ollut varaa ottaa riskiä, sillä mäki oli liukas eikä mistään saanut otettua tukea. Palasin takaisin samaa reittiä rotkolaakson pohjalla kuin tullessani. Paluumatkalla polulla ja metsäautotiellä vastaan tuli useita retkeilijöitä.
Itselläni koko retkeen Hitonhaudalla kului aikaa ilman evästelyä noin puolitoista tuntia ja käveltävää tällä retkellä pysäköintialueelta luolalle ja takaisin tuli noin neljä kilometriä. Tieosuus on erittäin helppokulkuinen, mutta rotko luokitellaan syystäkin erittäin vaikeakulkuiseksi. Tarkkuutta vaaditaan ja hiki kirpoaa otsalle, mutta Hitonhauta on kyllä kaiken vaivan arvoinen, mykistävä retkeilykohde.
Hitonhaudan kallioseinämien jääputoukset ovat muuten komeimmillaan alkukeväällä. Kannattaa siis ottaa tämä yhdeksi talvikauden retkikohteeksi! Itse aion kokea tämän kohteen seuraavan kerran kesäasussa.
HYYPPÄÄNVUORI – KESKI-SUOMEN KOLI
Hyyppäänvuorta kohti
Sitten oli vuorossa ajomatka Hyyppäänvuorelle. Vaikkakin pysytään saman kunnan eli Laukaan alueella, on Hitonhaudan ja Hyyppäänvuoren paikoitusalueiden välillä matkaa reilu 50 kilometriä eli ajassa talvikelillä matkaan saa varata noin tunnin. Myös Hyyppäänvuoren paikoitusalue oli ilahduttavan helppo saavuttaa autolla. Tällä kertaa näppäilin navigaattoriin osoitteeksi Hyyppääntie 110, 41400 Laukaa. Perillä tien varteen on autoja varten tehty paikoitusalueeksi levennys, johon mahtuu useampi auto.
Sitten vaan menoksi! Paikoitusalueen toisella puolella on Hyyppää-kyltti, joka johdattaa oikealle reitille metsän huomaan. Alkumatka on leppoisaa menoa leveähköllä uralla. Varsinainen opastus Hyyppäänvuorelle alkaa pitkähkön ylämäen jälkeen, jossa reitti siirtyy polulle, jonka puihin reitti on merkitty sinisillä maalimerkeillä.
Polun alussa on kyltti, jonka mukaan Hyyppäänvuorelle on matkaa tasan yksi kilometri. Kokonaisuudessaan tämän retken pituudeksi edestakaisin paikoitusalueelta tulee siis noin kolme kilometriä. Polku on alkuosiltaan jonkin verran juurakkoista, mutta silti helpohkoa kulkea. Samalla ohitetaan eläinten ruokintapaikka. Muun muassa heinää ja porkkanoita oli tuotu metsäneläinten syötäväksi.
Jyrkkä ylämäki haastaa retkeilijän
Helpohkon alkumatkan jälkeen siirretään nokka kohti vuoren rinnettä ja alkaa todellinen fyysinen ponnistus. Vaikka pystysuoraan ylöspäin tehtävä nousu on vain muutaman sadan metrin pituinen, on se fyysisesti rankka. Omana retkeilypäivänä onneni oli siinä, että lumikerroksen alla ei ollut jäätä eli rinne ei ollut liukas. Jäisellä kelillä ei tavallisilla kengillä tuolle jyrkälle reitille ole kyllä asiaa.
Nousun puolivälissä ohitetaan kookas kilpikaarnainen keloutuva honkavanhus, joka notkuu vinossa polun päällä. Jossain vaiheessa painovoima tulee varmuudella voittamaan. Askeleisiin tulikin tämän puun kohdalla tavanomaista enemmän vauhtia.
Jyrkin osuus oli edessä seuraavaksi. Vaikka maassa ei ollut jäätä, piti ponnistella oikein kunnolla, että pääsin jyrkimmän osuuden päälle. Matkan varrella olevia puita apuna pääsin lopulta kulkemaan (lue: raahautumaan) mäkiosuuden loppuun. Lumikengät jätin autooni – tässä mäessä ne olisivat olleet helpotus.
Mitä maisemia!
Hyyppäänvuoren laella polku johdattaa kulkijan ympyräreitillä huipun ympäri. Lähdin kulkemaan reittiä myötäpäivään. Aikaisemmin päivällä oli ollut täysin tyyntä, nyt korkealla ollessa tuuli sain korkeat männyt humisemaan.
Maisemat alkoivat avautua ympäristöön ja mäntyjen välistä näkyi metsien ja vesien mosaiikki. Polun varrella on näköalapaikkoja, joissa kävin ottamassa kuvia. Paras oli kuitenkin vielä edessäpäin. Samalla kun rinne alkoi jyrkentyä, alkoi maisema avautua eteen täydessä loistossaan.
Hyyppäänvuoren näköalapaikan maisemat olivat kerrassaan upeat. Hyyppäänvuorta kutsutaan Keski-Suomen Koliksi eikä suotta. Maiseman reunalla on upea käkkyräoksainen kelomänty, kuin tuotuna pisteenä ii:n päälle tähän maisemaan. Tässä maisemassa on selvästi jotakin kalevalalaista. Alhaalla näkyy vaihtelevaa metsämaisemaa ja Lievestuoreenjärven selkä. Korkeutta Hyyppäänvuorella on 80 metriä alla olevaan maastoon verrattuna.
Glögitauko huikealla näköalapaikalla
Oli aika pitää juoma- ja lepotauko. Harvoin tulee eväitä nautittua näin upeassa kohteessa. Hyyppäänvuori on Natura 2000 -aluetta eli luonnonsuojelullisesti merkittävä alue, jossa esimerkiksi avotulen teko on kielletty. Hyyppäänvuorella evästelijän on siis syytä varautua valmiilla eväillä tai retkikeittimellä. Hyyppäänvuoren kalliorinteillä pitää olla turvallisuuden lisäksi tarkkana myös jyrkänteiden herkästi kuluvan luonnon takia.
Evästauon päätyttyä alkoi pikkuhiljaa hämärtymään. Oli siis aika jatkaa matkaa. Näköalapaikan kohdalla maastokarttaa oli merkitty luola ja kävin nopeasti rinteen alapuolella tarkistamassa asian. Luola sijaitsee näköalapaikan alapuolella, mutta en uskaltanut jatkaa jyrkässä, lumisessa maastossa alaspäin. Olinhan liikkeellä yksin eikä vuorella näkynyt muita ihmisiä. Oli siis turvallisempaa palata takaisin polulle ja jatkaa matkaa. Kesäaikaan luola on varmaankin helpommin saavutettavissa.
Kuljin polulla eteenpäin, ja seuraavaksi eteeni tuli hieno kalliomuodostelma, jonka lipan alla olisi mahdollista, vaikka pitää huonolla säällä sadetta. Kiersin vuoren laella olevan polun, kunnes päädyin takaisin kohtaan, jossa olin tullut Hyyppäänvuoren laelle. Edessä oli vielä haastava laskuosuus jyrkkää rinnettä alas. Puulta toiselle kulkien pääsin kompuroimatta polun alas ja iltapäivän hämyssä puoli neljän maissa saavuin lopulta takaisin autolle.
Laukaan luontohelmet kutsuvat retkeilijää
Takana oli todella upea ja onnistunut retkipäivä! Kotiin palasi onnellinen retkeilijä. Jälleen tuli todistettua, kuinka upeita paikkoja lähiseudutkin ovat pullollaan. Nämä molemmat retkikohteet haluan kokea ehdottomasti uudelleen. Hyyppäänvuorikin on varmasti uskomattoman kaunis lämpimänä kesäisenä päivänä tai ruskan värjätessä maisemaa.
Kummassakin kohteessa patikointikilometrejä tulee maltillisesti, mutta reittien haastavuus on otettava huomioon. Niin Hitonhauta kuin Hyyppäänvuorikin ovat elämyksiä metsästävien retkeilijöiden unelmakohteita. Ei muuta kuin reppu selkään ja luontoon!
