Valitse sivu

Jos tykkäsit tästä postauksesta, jaathan sitä eteenpäin, kiitos!

Eräkarkun vuoden 2020 talvivaellusta oli valmisteltu kuin Iisakin kirkkoa, joten oli mahtavaa päästä viimein matkaan kohti Suomen Lappia ja Saariselkää. Reissuun olimme varanneet aikaa kymmenen päivää, joista seitsemän päivää (1.-7.3.2020) pyhitettiin itse vaellukselle Urho Kekkosen kansallispuistossa. Ensimmäinen ja viimeinen reissupäivä kului matkatessa bussilla halki Suomen. Ja Saariselälle saavuttuamme vaellusta edeltävä päivä kului viime hetken valmisteluita tehden, ahkioita pakaten ja ensimmäiseen vaelluspäivään orientoituen.

Jokainen kokee asiat omalla tavallaan ja tästäkin talvivaelluksesta kaikilla mukana olleilla on omanlaisia, omakohtaisia kokemuksia. Tämä vaelluskertomus on omani eli kerron miten itse asiat vaelluksellamme koin ja näin.

Bussin kyydissä kohti lumen saartamaa Saariselkää

Suurin osa matkaan lähtijöistä aloitti bussimatkansa pohjoista kohden Karkun opistolta Sastamalasta, jossa bussi pakattiin varhain perjantaiaamuna 28.2. ääriään myöten täyteen ahkioita, suksia, sauvoja ja opiskelijoiden vaellusvarusteita. Ja tietysti opiskelijoita. Tulin itse bussiin mukaan Jalasjärveltä, jossa samalla pidettiin aamiaistauko.

Bussimatkalla kohti Saariselkää.

Meille oli tehty hyvin selväksi se, että sairaana ei matkalle ole asiaa. Kaikkien piti lähtiessä siis olla täysin terveitä. Alun perin meitä Eräkarkun eräopasopiskelijoita oli ilmoittautunut tälle talvivaellukselle mukaan ennätykselliset 26 henkilöä, joiden lisäksi mukana olisi kaksi pääkouluttajaa ja kaksi apukouluttajaa. Neljä opiskelijaa joutui kuitenkin jättämään matkan kokonaan väliin lähinnä sairastumisten takia, joten vahvuutemme vaellukselle oli lopulta 22 opiskelijaa ja neljä kouluttajaa. Melkoisen suuri ryhmä oli siis lähdössä valloittamaan Urho Kekkosen kansallispuiston tuntureita.

Itse odotin tältä matkalta itse vaelluksen lisäksi malttamattomasti kunnon talven kokemista ja lumisia maisemia, joista ei kuluvana talvena ollut juuri päässyt eteläisessä Suomessa nauttimaan. Ja olihan sitä lunta meitä vastaanottamassa reilun metrin verran.

Pääsimme perille majoituspaikkaamme Saariselän Retkeily- ja kurssikeskus Tievatuvalle iltakymmenen maissa. Mukaan majoituspaikkaamme otimme vain yöpymiseen tarvittavat tavarat, varsinaisten vaellusvarusteiden purkaminen olisi vuorossa vasta seuraavana päivänä. Majoituimme kahden hengen huoneisiin ja menimmekin suoraan nukkumaan pitkän matkapäivän päätteeksi.

Tievatupa Saariselällä-tarjosi hienot puitteet vaellukselle valmistautumiseen.

Viime hetken hankintoja, leipätalkoot, ahkioiden pakkaamista ja opasinfot

Aamulla oli mahtava herätä ihaniin lumisiin maisemiin auringonsäteiden valaistessa Tievatuvan pihapiiriä. Aamiaisen jälkeen purimme bussista kaikki vaellusvarusteet, ja Kurssitievan yhteistilat muuttuivatkin yhtäkkiä laukkujen, kassien ja hiihtovälineiden mereksi.

Tievatuvalla heräsimme kauniiseen auringonnousuun ja mahtavan korkuisiin kinoksiin.
Kurssitievan varustemeren keskellä.

Tämän jälkeen kävimme bussilla Saariselän matkailukeskuksessa, jossa vietimme koko aamupäivän. Palvelupiste Kiehisestä noudimme Luirojärven varaustuvan avaimet ja Kauppakeskus Kuukkelissa teimme kukin viimeisiä hankintoja ja eväsostoksia sekä lounastimme ennen Tievatuvalle siirtymistä. Ostin itselleni vaellukselle vielä yhden merinovillahuivin sekä eväsleipien tekoon tarvittavat ruokatarvikkeet.

Urho Kekkosen kansallispuisto ja sen tupaverkosto.

Tievatuvalle saavuttuamme lähdin yhdessä opas- ja telttaparini Kristiinan kanssa tutustumaan vaelluksen ensikilometreihin suksin. Jokaiselle opasparille oli etukäteen arvottu vaellukseltamme päivä, jolloin toimisimme kyseisen päivän vaellusoppaina. Ensimmäiselle vaelluspäivälle ryhmä oli jaettu kolmeen eri osaan ja tarvittiin siis kolme opasparia. Arvonta järjesti itseni heti ensimmäisen vaelluspäivän oppaaksi. Tämä toi itselleni oman lisäjännityksensä vaelluksen aloitukseen.

Kävimme tutustumassa reitin alkuosaan ja hyvä niin, sillä sieltä löytyikin muutama kinkkinen osuus latujen ja autoteiden risteyksistä, joissa oli hyvin korkeat lumivallit. Päätimmekin ohittaa nämä vaaranpaikat ensimmäisenä vaelluspäivänä kulkemalla alkumatkalla hieman suunniteltua pidempään autotien reunaa, jotta mahdollisilta haavereilta vältyttäisiin heti vaelluksen alkukilometreillä.

Vaelluksemme ensimmäisiin kilometreihin tutustumassa.
Tässä olen Muotka-hotellin revontulimökkien edustalla, jonka kautta vaellusreittimme kulki.

Keli oli mitä kaunein ja sääennustuskin näytti hyvältä seuraavilla parille päivälle. Luvassa olisi aurinkoista, lähes tyyntä pakkaskeliä. Mikäs sen parempi tapa lähteä liikkeelle.

Urho Kekkosen kansallispuiston rajalla. Lunta oli niin paljon, että kaikki kyltit näkyivät juuri ja juuri hankien yläpuolella.

Loppupäivä Tievatuvalla menikin sitten ahkioiden pakkaamiseen, eväsleipien tekoon ja saunomiseen. Illalla pidimme vielä yhteisen infon kouluttajien ja opiskelijoiden kesken kaikesta siitä mitä oli luvassa. Koko vaelluksemme pituus tulisi olemaan arviolta 70-80 km riippuen siitä mistä kelkkareitit kulkisivat. Tulisimme siis kulkemaan pääasiassa valmiilla kelkkareiteillä, joilla olisi kova alusta hiihtämiseen ahkioiden kanssa.

Varustelupäivänä tehtiin leipiä ja pakattiin ahkioita.
Saunoimme Tievatuvan tunnelmallisella saunalla vaellusta edeltävänä iltana.

Saimme kuulla kouluttajilta, että lumivyöryvaara oli juuri laskenut Urho Kekkosen kansallispuiston alueella tasosta 3 tasoon 2. Lumivyöryvaara olisi siis lähtiessämme kohtalainen eli lumivyöryt olisivat epätodennäköisiä, mutta ihmisen aiheuttamina mahdollisia. Meille oli aikaisemmin kerrottu mahdollisuudesta kiivetä Saariselän korkeimman tunturin Sokostin laelle vapaapäivänämme Luirojärvellä, mutta saimme nyt kuulla, että siihen ei vaarallisten olosuhteiden takia olisi kuitenkaan mahdollisuuksia.

Yhteisen infon jälkeen jokainen ensimmäisen vaelluspäivän opaspari piti omalle ryhmälleen vielä lyhyen briiffin tulevasta päivästä. Kerroimme Kristiinan kanssa omalle ryhmällemme suunnitellun reitin Tievatuvalta Suomunruoktuun, suunnitelman tauotuksesta ja lounaspaikasta, ohjeistukset siitä miten ryhmän sisällä tiedon pitäisi kulkea vaelluksen aikana sekä lisäksi kertasimme turvallisuuteen liittyviä asioita. Olimme tehneet ennakkoon omasta reittiosuudestamme riskianalyysin, turvallisuussuunnitelman ja reittisuunnitelman, jotka olisivat pohjana opastuspäivämme toiminnalle. Infon jälkeen oli aika mennä nukkumaan.

1. vaelluspäivä: Täydellisessä kelissä Tievatuvalta Suomunruoktuun, 16 km

Heräsimme kirpeään pakkasaamuun; oli viimeinkin aika lähteä liikkeelle. Kävimme vielä aamiaisella sekä täytimme termospullomme kiehuvalla vedellä ja laitoimme ruokatermareihin lounaat tekeytymään. Olimme sopineet oman ryhmämme kanssa kokoontumisajaksi klo 9, jolloin pitäisimme lyhyen alkulämmittelyn ennen vaellukselle lähtöä Kurssitievan edustalla.

Lähtötunnelmissa Tievatuvalla.

Lämmittelimme kroppamme erilaisilla alkulämmittelyliikkeillä ja lyhyillä venytyksillä. Pakkasta lähtöhetkellä oli – 18 °C, keli oli aurinkoinen ja täysin tyyni. Muutamien opiskelijoiden varusteissa piti tehdä vielä pieniä korjauksia ja pääsimme lopulta lähtemään matkaan hieman ennen puolta kymmentä. Kristiina lähti johdattamaan joukkoa, minä asetuin ryhmämme viimeiseksi. Reittimme kulki Wilderness Hotel Muotkan piha-alueen kautta autotielle, jonka laitaa kuljimme alkumatkan. Opastuspäivinä tuli huolehtia myös varustelutauoista, joita pidettiin noin 15 minuutin kuluttua leiristä lähtöjen ja lounastaukojen jälkeen. Varustetauoilla oli mahdollisuus lisätä/vähentää vaatetusta, juoda nestettä ja korjata varustusta.

Vaelluksemme on viimein alkanut!

Ensimmäisen varustelutauon jälkeen siirryimme pikapuolin itse latu-uralle ja kohti Niilanpäätä. Me oppaat autoimme ahkioiden työntämisessä yli metrin korkeudella tieurasta olevalle latuosuudelle. Kaikki pääsivät ahkioineen latu-uralle ja jatkoimme matkaa. Keli oli täydellinen ja metsäinen latuosuus taianomaisen kaunis auringonsäteiden luodessa hienoja varjoja metsään. Puissa oli runsaasti tykkylunta.

Alkukilometrien kaunista metsämaisemaa.

Ensimmäiset kilometrit kuljimme metsän suojassa nousten koko ajan lähemmäs tuntureita. Etenimme rauhalliseen tahtiin, sillä koko alkumatka oli loivaa nousua ja pidimme hiihto-osuuksien välissä lyhyitä 10 minuutin kestoisia taukoja. Lopulta tunturit tulivat näkyviin puiden lomasta ja maisema avautui edessämme. Vastaan alkoi myös tulla päivähiihtäjiä, joille annoimme ladulta tilaa siirtymällä ahkioidemme kanssa latu-uran oikealle puolelle. Loppunousun jälkeen saavutimme lopulta Niilanpään päivätuvan, jossa pidimme lounastauon.

Tunturit avautuvat lopulta eteemme puurajan jäädessä taaksemme.

Niilanpäällä oli täysin tuuletonta ja äärimmäisen kaunista. Söimme retkitermoksistamme siellä aamusta tekeytyneet lounaat ja nautimme maisemista.

Niilanpään päivätuvan ympäristö täyttyi lounastajista.
Keli oli aurinkoinen ja harvinaisen tuuleton Niilanpäällä.

Lounaan jälkeen ryhmityimme taas lähtöön ja aloin johdattamaan ryhmää tunturin reunamaa myöten merkitylle vaellusreitille. Pidimme huilaustauon tunturin ylitystä ennen ja sitten vielä tunturin laella ennen päivän laskuosuutta. Ryhmässämme hiihto sujui hyvin eikä varustemurheita ollut. Lähdimme johdollani laskuosuuteen kohti Suomunlatvan laavua.

Tunturin laella taukoa pitämässä.
Mahtava tuuleton sää toi ensimmäiseen vaelluspäivään ja oppaaseen puhtia.

Tarvittavat turvavälit olivat tarpeen, sillä edessä oli pitkähkö laskuosuus. Kaikki pääsivät lopulta turvallisesti taukopaikallemme Suomunlatvan laavulle, jossa pidimme taukoa. Tällä paikalle tulisimme yöpymään vaelluksemme viimeisen yön itse tekemissämme lumikammeissa!

Suomunlatvan laavulla pidimme tauon ennen lähtöä Suomunruoktun suuntaan.

Aurinko soi meille viimeiset säteensä siltä päivältä ja laski tuntureiden taakse samalla kun lähdimme päivän viimeiselle etapille kohti Suomunruoktua. Edessä oli vielä noin 5 kilometrin tasainen osuus Suomunlatvan joen laitamilla. Olimme kaikki kolme ryhmää liikkuneet päivän aikana niin, että olimme nyt hyvin lähekkäin toisiamme. Ohitimme ajoittain toiset ryhmät heidän pitäessään taukoa ja taas toisinpäin.

Pakkanen huurrutti ensimmäisen päivän oppaan.

Lopulta hieman ennen iltakuutta saavuimme Suomunruoktun varaus- ja autiotuvan pihapiiriin, johon nousi telttakylämme ensimmäiseksi vaellusyöksemme. Paikka, johon teltan halusi sijoittaa, tuli tampata suksilla hyvin, jotta teltan pystyttäminen oli mahdollista. Saimme yhteistyöllä teltan nopeasti pystyyn; Kristiinalla oli jalassaan sukset, minulla lumikengät. Kaivoin vielä lapiolla teltan absidiin sopivan kokoisen kuopan, joka mahdollistaisi siinä istuskelun kokkailun ja veden sulatuksen aikana. Laitoimme samalla makuualustat ja makuupussit jo valmiiksi telttaan tulevaa yötä varten.

Suomunruoktun tuvan pihapiiriin saavuttuamme alkoi telttojen pystytys.

Oli aika vaihtaa hiihtotamineet lämpimiin leirivaatteisiin. Kävin autiotuvan lämmössä vaihtamassa kuoripukuni parkatakkiin ja untuvatäytteisiiin housuihin. Vaihdoin myös päivän aikana kostuneen pipon, huivin ja hanskat kuiviin. Hiihtosaappaat vaihtuivat Sorelin talvikenkiin. Pakkasta tässä vaiheessa oli noin – 20 °C.

Sitten olikin vuorossa lumen sulattamista vedeksi ja ruokailu. Lunta oli riittämiin, joten sitä oli helppo kerätä kulhon avulla muovipussiin. Kaikkien iltatoimien ohella kävin useamman kerran teltan ulkopuolella juoksentelemassa ja nostamassa kehoni lämpötilaa jumppaliikkeitä tehden. Ilta oli kylmä ja liikkeet lämmittivät hyvin. Tuleva yö tosin mietitytti kylmyyden osalta – ainakin varusteet pääsisivät todelliseen testiin.

Lumen sulatusta teltan absidin suojassa. Puinen keittolevy piti keittimet ja termospullot pystyssä.

Ilta venyi vähän turhan pitkäksi, sillä kaikkeen meni todella paljon aikaa. Lopulta makuupusseihin pääsimme vasta vähän ennen puolta yötä. Onnekseni sain todeta, että minulla oli ihanan lämmin. Yhdistelmänä 10 mm paksu routamatto, talvikäyttöön tarkoitettu Exped Synmat XP 9 LW -ilmatäytteinen makuualusta, lämmittävä Sea To Summitin Thermolite-sisäpussi, Marmotin Ouray talviuntuvapussi ja kevyt keinokuituinen Retki 750 -kesäpussi toimivat yhdessä hyvin. Piste i:n päällä oli kuumaa vettä täynnä oleva villasukan sisällä oleva Nalgene-pullo, joka lämmitti minua makuupussissa koko yön. Sitä oli kätevä siirtää aina siihen kohtaan, joka kehossa tuntui viileämmältä. Lisäksi minua lämmitti vielä taukotakkinani ollut kevytuntuvatakki, joka oli makuupussini sisällä lämmittämässä lantion seutua, joka itselläni yleensä tarvitsee lisälämmitystä.

2. vaelluspäivä: Pitkä ja raskas päivä Suomunruoktusta Tuiskukuruun, 15 km

Aamulla kuulin, että ulkolämpötila oli yöllä painunut -32 °C:een. Vaikka lämpöä makuupussissani olikin riittämiin, en saanut nukuttua kuin lyhyitä pätkiä yön aikana. En oikein osaa sanoa tälle syytä. Ehkä kyseessä oli jännitys uudesta tilanteesta ja liiallinen adrenaliini veressä. Yksi syy oli varmaankin se, että minun oli vaikea löytää makuupussista hyvää asentoa, jossa olisi hyvä hengittää ilman, että kasvoilla olisi liian kylmä tai en kokisi olevani tukehtumaisillaan. Tätä pitää selkeästi siis vielä harjoitella.

Ensimmäinen pakkasyö teltassa takana ja uusi kirkas päivä edessä.

Meille oli etukäteen kerrottu, että toinen vaelluspäivä olisi raskas isoista korkeuseroista johtuen. Lähtöajaksi oli sovittu klo 9, joten nousimme aamutoimiin aikaisin. Tiesimme, että aikaa kuluisi paljon kaikkien edellisenä iltana sulatettujen vesien kiehauttamiseen, aamupalan syömiseen, makuupussien tuulettamiseen, leirin purkuun, ahkion pakkaamiseen ja päällysvaatteiden vaihtamiseen.

Aamun edetessä meille ilmoitettiin, että lähtöaika siirtyy eteenpäin puolella tunnilla, jotta kaikki olisivat lähtökunnossa. Ennen lähtöä saimme myös huonoja uutisia muutamilta erätovereiltamme. Neljä opiskelijaa oli päättänyt jättää vaelluksen osaltaan siihen. Yksi oli palelluttanut varpaansa, yksi oli sairastunut flunssaan, yhdellä eivät polvet olleet kestäneet matkantekoa ja muutenkin hänen olonsa oli voimaton ja yhdellä ei nesteet eikä ruoka ollut imeytynyt vaan kaikki meni kropan läpi. Oli siis selvää, että näiden neljän opiskelijan osalta vaellus ei voinut jatkua syvemmälle erämaahan.

Toinen apukouluttajamme Kari jäi näiden neljän opiskelijan kanssa Suomunruoktun tuvalle lepäämään meidän muiden lähtiessä jatkamaan vaellustamme. Suunnitelmana oli, että tämä pieni ryhmä jatkaisi lepopäivän jälkeen takaisin Tievatuvalle, jos vain kaikkien olotila sen mahdollistaisi.

Alkulämmittelyt toisen vaelluspäivän aluksi.
Suomunruoktun opastaulukin oli saanut komean lumihunnun. Matkaa Tuiskukurulle oli 15 kilometriä.

Lähdimme matkaan kohti Tuiskukurua kahdessa eri ryhmässä. Luvassa oli jälleen kaunis ja aurinkoinen päivä. Lähtöhetkellä pakkasta oli noin – 17 °C. Alun kilometrit hiihdimme tasaisessa kangasmaastossa. Sitten olikin vuorossa jyrkkä alamäki, joka vaati suksien ottamista jaloista pois ja ahkiosta kiinni pitämistä samalla kun varovasti itse kulki hiihtomonoilla mäkeä alas. Tämä onnistui ilman ongelmia. Mäen alapuolella Aitaojalla pidimme evästelytauon.

Ensimmäisten helppojen kilometrien jälkeen oli kuvassa näkyvän mäen päällä irrotettava sukset ja kuljetettava ahkiota jyrkkä mäki alas Aitaojalle.
Aitaojan puuvajan luona pidettiin tauko. Urho Kekkosen kansallispuistossa riitti lunta.

Sitten pienen matkan jälkeen olikin vuorossa lähes pelkkää ylämäkeä. Laitoimme sukset ahkioihin kiinni ja jatkoimme matkaa hiihtosaappailla. Edessä oli useita jyrkkiä mäkiä, joita sinnikkyyden avulla ja lyhyitä hengähdystaukoja pitämällä pääsimme etenemään aina vaan ylemmän ja ylemmäs kohti Vintilätunturin huippua.

Ilman suksia noustavat jyrkät ylämäet koettelivat jaksamista toisena vaelluspäivänä.

Pahimpien ylämäkien loivennettua vaihdoimme takaisin sukset jalkaan. Minulla alkoi tässä vaiheessa olla ongelmia suksieni pidon kanssa. Lyhyet jyrkät ylämäet olivat ongelmallisia, sillä suksien tamppaamisesta huolimatta sukset luistivat altani. Ankkakävelyllä ja uran ulkopuolisia umpisia käyttämällä kuitenkin lopulta selvisin Vintilätunturin kumpareista.

Lounastimme lähellä Vintilätunturin huippua.

Lounastimme erittäin kauniilla tykkylumisella paikalla lähellä Vintilätunturin lakea. Lounaan jälkeen saavutimme lopulta Vintilätunturin huipun, jonka jälkeen alkoi laskuvoittoinen, mukava osuus. Ilma oli päivän aikana ja auringon vaikutuksesta lämmennyt ja ilma oli tyyni. Matkaa oli hieno jatkaa!

Vintilätunturin huipulla silmä lepäsi.
Sitten lähdettiin laskuvoittoiselle osuudelle. Sää oli mitä mainioin.
Loppupäivästä ilma viileni sen verran, että kerrokset olivat tarpeen.

Laskuvoittoinen osuus muuttui tasamaaksi, kun ylitimme suoalueen samalla kun aurinko laski mailleen. Siirryimme samalla pois merkityltä kelkkareitiltä metsän siimekseen, jossa meitä ennen oli kulkenut jäljistä päätellen vain pari hiihtäjää ahkioidensa kanssa. Oletimme metsäosuuden olevan helpohkoa, mutta toisin kävi. Metsäosuudella oli useita hankalia laskuja, joissa ahkiot kaatuivat ja matkanteko oli erittäin hidasta. Matkantekoon meni runsaasti aikaa ja energiaa, ja itselläni myös varpaat alkoivat tuntua varsin kylmiltä, sillä jouduimme pysähtelemään jatkuvasti etenemisongelmien takia. Liikuttelin varpaitani jatkuvasti, jotta kylmyys ei iskisi. Otsalamppujen valossa pääsimme lopulta kelkkauralle. Vielä ennen Tuiskukurua oli erittäin jyrkkä lasku, joka vaati suksien poisottamista laskun ajaksi.

Toisen vaelluspäivän päätteeksi menimme metsään. Pääsimme sieltä onneksi lopulta pois vaikka tiukkaa tekikin.
Otsalamput valaisivat viimeisiä kilometrejämme.

Erittäin väsyneenä tulimme perille Tuiskukuruun klo 19.15 eli päivän hiihto-osuuden pituus oli 9,5 tuntia. Tuiskukurussa toinen ryhmä oli jo saanut telttansa pystyyn. Toinen ryhmä oli valinnut loppuosuudelleen toisen reitin, jossa kulku oli ollut joutuisampaa ja etenkin loppuosuus meidän reittiämme helppokulkuisempaa.

Edessä oli vielä leiriytyminen, joka vaati energiaa. Oma telttaparini Kristiina oli päivän mittaan alkanut tuntea itsensä sairaaksi ja perille päästyämme hän siirtyi heti sisälle Tuiskukurun tupaan, jossa vietti seuraavan yön kuumeisena. Minulla oli siis edessäni leiriytyminen ja teltan pystytys yksin. Nälkäkin oli tässä vaiheessa jo kova, joten ei auttanut muuta kuin pystyttää teltta ja alkaa taas vedensulatuspuuhiin.

Ilta sujui kuitenkin hyvin, sain lumet sulatettua ja syötyä hyvällä ruokahalulla. Kroppa oli väsynyt, mutta muuten tunsin itseni hyvävoimaiseksi ja terveeksi. Nukkumaan menoa helpotti myös tietoa siitä, että seuraavana päivänä lähtö olisi vasta klo 11 eli lepäämiseen jäi riittävästi aikaa.

3. vaelluspäivä: Lipsuvin suksin Tuiskukurusta Luirojärvelle, 8 km

Pakkasta oli yöllä ollut yli – 20 °C. Yöni meni lähes samoin kuin edellinenkin yö eli jokseenkin kehnosti. Makuupussissa oli jälleen lämmin, mutta uni oli varsin katkonaista. Kuulin yön aikana varmaankin jokaisen leirimme teltan oven vetoketjun aukaisun ja jokaisesta vessareissusta kantautuneiden jalanjälkien äänet pakkaslumessa.

Aamulla herätessäni telttani katosta pääni päällä roikkui tanssivia lumihiutaleita. Oli aika nousta. Kuivattelin makuupussini puuvajan orsien päällä, söin aamupalaa ja keittelin taas vedet päivän etappia varten. Aamua piristivät kuukkelit, jotka lentelivät tuvan lähistöllä. Tiirailin niitä turvonneilla silmilläni.

Tuiskukurun tuvan alueen telttakylämme kolmannen vaelluspäivän aamuna.
Vesien keittelyä ja aamupuuron syöntiä teltan absidissa.
Tuiskukurun puuvajan orsilla oli hyvä kuivattaa kostuneet makuupussit toisen telttayön jälkeen.

Saimme lisää huonoja uutisia. Tällekin tuvalle oli jäämässä muutamia erätovereitamme. Opas- ja telttaparini Kristiina jäi tuvalle kuumeisena ja äänensä menettäneenä. Lisäksi yhdellä oli polvi kipeytynyt edellisen päivän hiihdon aikana, ja toisella ei enää jaksaminen riittänyt vaelluksen jatkamiseen eilisten rasitusten jäljiltä. Toinen apukouluttajamme Tomi jäi tämän ryhmän kanssa viettämään lepopäivää Tuiskukurun tuvalle. Tässä vaiheessa ei ollut vielä tietoa, että miten tämä ryhmä pystyisi palaamaan takaisin Tievatuvalle. Viimeistään tässä vaiheessa ymmärsin, että talvivaellus ei ole lastenleikkiä ja kaikenlaista voi matkalla sattua. Koko suunnitellun vaelluksen suorittaminen ei enää ollut itsestäänselvyys varmaan kenelläkään meistä.

Tuiskukurun varaus- ja autiotupa.

Edessä oli edellistä lyhyempi päivä, noin 8 km:n matka Luirojärvelle. Luvassa oli kaksi nousuosuutta ja kaksi laskuosuutta. Matkasimme taas kahdessa ryhmässä, olin itse mukana jälkimmäisessä. Hetken aikaa kuljettuamme ohitimme edellä kulkeneen ryhmän, joka oli siirtynyt kelkkauralta sivuun. Yhden erätoverin matka oli tyssännyt siinä vaiheessa pahoinvointiin. Hänen oli siis palattava takaisin tuvalle toipumaan. Me muut jatkoimme matkaa kouluttajamme jäädessä saattamaan häntä takaisin tuvan lämpöön. Myöhemmin kuulimme, että tuvalla ollessa hänelle oli noussut kuume, joka kesti useamman päivän.

Kaikki nämä sairastumiset ja vastoinkäymiset, joita erätoverini olivat joutuneet kokemaan, saivat ainakin itseni vakavoitumaan ja pohtimaan tämän harrastuksen raakuutta. Meillä oli onneksi mukana kouluttajia, joihin pystyi luottamaan ja jotka auttoivat sairastuneita. Yksin ei kenenkään tarvinnut jäädä. Porukasta kymmenen (kahdeksan opiskelijaa ja kaksi apukouluttajaa) oli siis jo jäänyt matkan varrelle ja Luiroa kohti jatkoi enää 16 hengen porukka.

Itseäni vaivasi päivän aikana varusteongelmat. Ahkion aisan naru irtosi vetovyöstä kaksi kertaa, hiihtosaapas irtosi siteestä kolme kertaa ja pahimpana ongelmana olivat lipsuvat sukset. Ensimmäinen nousuosuus otti koville, sillä jyrkissä nyppylöissä sukseni eivät pitäneet ollenkaan. Kelkkaura oli myös sen verran kapea, että ankkakävelykään ei onnistunut. Välillä suksin ylämäet umpisen puolelta, kunnes lopulta otin sukset vallan pois, laitoin ne ahkion kyytiin ja jatkoin matkaa hiihtosaappain uraa pitkin. Näin selvitin ensimmäisen nousuosuuden.

Evästauolla matkalla kohti Luirojärveä. Aurinko helli taas mukavasti.

Pidimme lounastauon kauniilla paikalla Ampupäät-tunturin vieressä. Sitten edessä olikin mukava laskuosuus ja tasaista yli Ampuojan. Toinen nousuosuus olikin sitten helppo, sillä kelkkaura kulki varsin loivassa ylämäessä eikä siinä lipsumisongelmaa ollut. Loppulasku olikin sitten pitkä ja hieno; lopulta saavutimme Luirojärven.

Nämä iltapäivän viimeiset auringonsäteet antoivat voimia jatkaa eteenpäin.
Luirojärvi on saavutettu!

Otimme naskalit kaulallemme ja ylitimme jään riittävillä turvaväleillä. Lopulta pääsimme Luirojärven Hilltonille, josta olimme varanneet varaustuvan käyttöömme seuraavaksi kahdeksi yöksi. Oli mahtava olo, vaikka omat energiatasoni olivatkin siinä vaiheessa aika matalalla tasolla. Olimme saavuttaneet päämäärämme ja edessä olisi ansaittu vapaapäivä.

Luirojärven Hillton toimi tukikohtanamme kahden yön ja yhden luppopäivän ajan.

Koimme heti hienon yllätyksen, kun WhatsApp-ryhmässämme levinnyt vitsi muuttui todeksi. Erätoverit Tuula ja Heidi olivat kuljettaneet ahkioissaan mukanaan prinsessakakut, joten saimme nauttia iltapäivän kakkukahvit. Eipä ole kakku vähään aikaan maistunut niin hyvältä.

Mahtava yllätys Luirojärven kämpällä. Tuulan ja Heidin ahkioista paljastuivat prinsessakakut!

Illalla lämpeni sauna ja vedenhakumatkalla pääsimme Tuulan kanssa todistamaan revontulten tanssia Luirojärven yllä. Kameraa ei kummallakaan tuolla vedenhakureissulla ollut mukana, mutta kuva revontulista säilyy kuitenkin muistoissamme aina. Saunoimme ja pesimme edeltävän kolmen päivän vaelluskuonat kehoistamme pois. Söimme ja menimme aikaisin nukkumaan.

Luirojärven sauna ja vesikelkka, jolla saunavesi haettiin järvestä.
Luirojärveen kairatusta pienestä aukosta haettiin vesi saunalle ja juomavesi tupaan.

Meistä kymmenen yöpyi yönsä varaustuvassa, kuusi erätoveria halusi majoittua omiin telttoihinsa. Itselleni oli selvää, että yöpyisin molemmat yöt tuvan lämmössä, jos siellä vain tilaa olisi.

Luirojärven varaustuvan tunnelmaa.

4. päivä: Luppopäivä eli lepopäivä eli tankkauspäivä Luirojärvellä, 0 km

Luppopäivänä oli tarkoitus levätä ja saada takaisin energiaa paluumatkaamme varten. Aikatauluja ei ollut. Osaltani lepopäivä tuli enemmän kuin tarpeeseen niin mielen kuin kropankin osalta. Käytinkin sen tehokkaasti vaakatasossa oleiluun, syömiseen, herkutteluun sekä itseni ja varusteideni huoltamiseen. Kirjoitin muistiinpanoja edeltäviltä vaelluspäiviltä muistiin. Lyhyen lumikenkäkävelyn kävin kuitenkin tekemässä tuvan läheisyydessä. Osalla porukasta riitti virtaa myös hiihtolenkkeihin Luirojärven jäällä.

Luppopäivän käytin lähinnä lepäilyyn ja itseni hoitamiseen.
Ahkiotkin saivat levätä luppopäivänämme Luirojärvellä.
Luppopäivänä kävin ulkoiluttamassa lumikenkiäni. Hyvin ne kantoivat yli metrisessä hangessa.

Luirojärven varaus- ja autiotuvan välissä on kuivaushuone, jota lämmitetään kaminalla. Se oli ahkerassa käytössä vierailumme aikana, ja kostuneet vaatteet ja makuupussit saatiin hyvin kuiviksi luppopäivämme aikana.

Itselläni huolta aiheutti sukseni ja niiden lipsuminen. Meillä oli seuraavana päivänä edessä koko vaelluksen pisin päivä ja mieleeni hiipi pelko, että en selviäisi siitä lipsuvin suksin. Ylämäkeä oli kuitenkin luvassa kiitettävästi.

Tuskailuni kuitenkin päättyi siihen, kun kouluttajamme Eero kaivoi varustekassistaan ylimääräiset leveät nousukarvat ja antoi ne minulle lainaan loppuvaelluksemme ajaksi. Suksissani olleet 25 mm leveät karvat vaihtuivat siis 45 mm leveisiin nousukarvoihin. Isohko kivi vyöryi samalla pois sydämeltäni ja antoi toivoa seuraavaan pitkään päivään. Ehkä sittenkin selviäisin koitoksestamme.

Loppuvaellukselleni lainaan saamani leveät nousukarvat.

Sitten olikin aika taas kerätä tavarat kasaan ja pakata ahkio jo hyvään kuosiin huomista varten, jotta kaikki pakkaaminen ei jäisi seuraavaan aamuun.

Kouluttajamme loivat vielä illalla meihin uskoa tulevaan päivään. Matka olisi pitkä, mutta tärkeintä olisi miettiä tulevaa päivämatkaa etappeina, yksi nousu ja lasku kerrallaan. Jokainen nousun selättäminen olisi voitto. Jokainen meistä oli saanut lepopäivästä uutta virtaa kehoon ja mieleen eikä päivämatka oikeastaan enää pelottanut. Menimme levollisesti nukkumaan. Tällä kertaa kaikki nukkuivat sisällä. Tämä antoi mahdollisuuden aikaiseen lähtöön seuraavana aamuna. Lähtövalmiina pitäisi olla klo 7.20.

5. vaelluspäivä: Vaelluksen pisin päivä Luirojärveltä Suomunruoktuun, 23 km

Sää oli yön aikana lauhtunut noin -10 °C:een ja tuuli oli virinnyt. Luvassa oli siis kovenevaa tuulta ja lumipyryä. Myrskylasit otsalla ja naskalit kaulassa lähdimme pitkämme päivämatkallemme kahdessa eri ryhmässä Luirojärven yli.

Laskettelulasit olivat käytössä viidentenä, pitkänä vaelluspäivänämme. Ne helpottivat tuulessa ja pyryssä taivaltamista.

Heti lähtiessäni huomasin, että sukseni eivät ainakaan luista. Ja ensimmäistä mäkeä edetessämme saatoin huokaista helpotuksesta, pitoa oli enemmän kuin tarpeeksi. Muutamia hengähdystaukoja pitäen pääsimme ensimmäisen mäen yli helposti. Alamäkiosuuksilla kävi selväksi, että en enää pääsisi nauttimaan alkupäivien vauhdin hurmasta. Suksissa oli niin hyvä pito, että alamäissä piti sauvoja käyttää koko ajan ja jaloilla tehdä töitä, jotta pääsi eteenpäin. Palauttavia laskuja en siis enää kokisi, joka tekisi vaelluksemme jäljellä olevista päivistä osaltani melkoisen raskaita. Tärkeintä oli kuitenkin, että nyt sukset pitivät ylämäissä.

Keli oli muuttunyt yön aikana ja viiden vaelluspäivämme alkoi lumisateessa ja kovassa tuulessa.
Tunturit häipyivät välillä täysin näkyvistä.

Kylmä ja kova tuuli oli seuranamme koko päivän ajan. Onneksemme tuulen suunta oli oikea eli se joudutti matkantekoamme puhaltaen selkiemme takaa. Lunta pyrytti etenkin aamupäivän aikana, mutta se oli vähäisempää kuin olimme odottaneet. Saavutimme Tuiskukurun tuvan vajaassa neljässä tunnissa. Meitä ennen lähtenyt ryhmä oli ollut vieläkin nopeampi reitillään, ja he lähtivät etenemään seuraavaa etappia kohti pian sen jälkeen, kun oma ryhmämme oli saapunut Tuiskukuruun. Lounastimme tuvalla ja jatkoimme sitten matkaa.

Lounaan jälkeen pakkasimme sukset ahkioihin ja lähdimme jatkamaan matkaa hiihtosaappaisillamme. Edessä oli pitkähkö jyrkkä nousu kelkkauraa pitkin. Sopivasti hengähdystaukoja pitäen pääsimme taas tämän raskaan osuuden ohitse voittajina. Edessä oli helpompi tasainen vaelluspätkä ja lopulta suon ylitys, jonka aikana kylmä tuuli puhalsi varsin navakasti sivusuunnasta. Suon ylityksen jälkeen pidimme evästauon.

Edessämme siintää seuraava etappimme Vintilätunturi.

Siinä kohtaa olin jo suunnitellut ottavani päivän suklaa- ja karkkipussukan esiin. Mutta ei se nyt sitten onnistunutkaan. En löytänyt repustani kyseisen päivän ruokapussia. Viimeisen kerran se oli ollut näpeissäni Tuiskukurun tuvalla lounasta nauttiessani. Olin ollut tarkka, että pakkaan kaikki esille ottamani tavarat takaisin reppuun lähtiessäni, mutta johonkin se ruokapussi sitten oli jäänyt. Ehkä se oli pudonnut tuvan pöydän alle tai jotakin.

Mutta nou hätä. Avasin ahkioni ja otin esiin varapäiväksi tarkoittamani ruokapussin. Siitä söin sitten lopun päivää. Tässä kohtaa useampi erätoverini tarjosi omia ruokiaan ja eväitään minulle hätäavuksi. Tässä tuli jälleen esiin kanssakulkijoideni ystävällisyys ja avuliaisuus, näihin tovereihin voisi todellakin luottaa. En kuitenkaan muiden eväitä tarvinnut, sillä olin varautunut ekstrapäivän ruoilla. Matka siis jatkui niiden avulla. Ehkäpä joku nälkäinen uupunut vaeltaja löytää Tuiskukurulta eväspussini ja saa siitä lisäenergiaa.

Vintilätunturin laki on kohta saavutettu.

Matkamme jatkui ja seuraava etappimme oli Vintilätunturin huippu. Vaellus jatkui hyvässä hengessä hyvällä vauhdilla ja lopulta tunturin huippu olikin saavutettu. Tunturin huipulla tuli kuitenkin yhdelle erätoverillemme ongelmia, sillä hänen ahkionsa aisan naru oli nirhautunut poikki. Jonkin aikaa meni ennen kuin naruongelma saatiin korjattua ja uusi naru pujotettua aisan sisälle.

Matkamme oli valmis jatkumaan ja edessä oli laskuvoittoinen osuus. Tunturin huipulla hiihtoura oli osin häipynyt tuiskun myötä näkyvistä, mutta lopulta löysimme oikean reitin. Alkuosio laskettiin suksilla, jonka jälkeen oli otettava sukset jälleen pois ja laskettava mäet ahkio edellä hiihtosaappaat jalassa. Mäet olivat niin jyrkkiä ja haastavia, että niitä ei olisi ollut mahdollista laskea suksien ja ahkion kanssa ilman haavereita. Muutama taitavampi erätoveri tosin pystyi laskettelemaan alamäet kelkkauran ulkopuolella umpisessa lumessa. Joka tapauksessa hauskaa oli, vaikka ahkioita kaatuikin tiuhaan tahtiin.

Pitkän vaelluspäivän viimeinen evästauko Aitaojalla. Vielä on muutama kilometri matkaa Suomunruoktulle.

Aitaojalle saavuttuamme pimeys laskeutui ja otimme otsalamput käyttöön. Evästauon jälkeen lähdimme päivän viimeiselle etapille. Edessä oli vielä jyrkkä nousu hiihtosaappaat jalassa, jonka jälkeen oli päivän viimeinen osio edessä, tasaista kangasmaastoa muutaman kilometrin verran. Loppumatkalla piti korjata vielä jo aikaisemmin tutuksi tulleen ahkion aisan narua, mutta korjaus oli nopeasti tehty.

Yhden ahkion aisan narua piti korjailla vielä loppumatkasta.

Suomunruoktun tuvalle saapuminen tuntui erityisen hienolta. Olimme käyttäneet päivän matkaamme 11,5 tuntia, perillä olimme klo 19. Ensimmäisenä lähtenyt ryhmä oli ollut perillä jo yli tunnin.

Oma iltani sujui slow motion -tilassa. Jalat olivat tukossa ja kipeytyneet päivän edetessä. Teltta oli kuitenkin saatava pystyyn ja normaalit iltatoimet suoritettua. Ruokaa piti myös saada nopeasti.

Tapasimme Suomunruoktun tuvalla myös Tuiskukurun tuvalle aikaisemmin jääneen ryhmän. He olivat yhden lepopäivän jälkeen vaeltaneet Vintilätunturille, jossa olivat viettäneet yhden yön maastossa. Ja kuluneen päivän aikana ryhmä oli jatkanut matkaansa tänne Suomunruoktulle ja jatkaisivat kanssamme vielä seuraavat vaelluspäivät. Kaikki olivat riittävän hyvässä kunnossa jatkaakseen matkaa kanssamme.

Saimme myös tietää, että alun perin tälle ensimmäiselle tuvalle jääneet neljä erätoveria olivat palanneet Tievatuvalle yhden Suomunruoktun tuvalla vietetyn lepopäivän jälkeen. Heidän toipumisensa matkan rasituksista oli vielä osittain kesken.

Lämpötila oli illansuussa -8 °C:ssa ja oli nukkumaanmenon aika. Seuraavana päivänä olisi lyhyt hiihtopäivä ja lähtö onneksemme vasta klo 11. Uni tuli nopeasti ja nukuinkin nyt erittäin hyvin.

6. vaelluspäivä: Leppoisasti tasaisessa maastossa Suomunruoktusta Suomunlatvan laavulle lumikammien tekoon, 5 km

Makuupussini ja makuualustani kuivumassa teltaayön jäljiltä Suomunruoktussa.

Sairastapaukset olivat aiheuttaneet sen, että vaelluksemme aikana oppaita ei enää ollutkaan suunnitelluille etapeille. Ketään tälle päivälle suunnitelluista oppaista ei enää ollut mukana ryhmässämme, joten oppaat valittiin olemassa olevien kulkijoiden joukosta. Sain 15 minuuttia ennen lähtöä kuulla, että olisin toinen päivän oppaista. Tämä sopi itselleni hyvin, samaa reittiähän oli kuljettu jo ensimmäisenä vaelluspäivänä.

Lyhyen alkulämmittelyn jälkeen lähdimme yhdessä ryhmässä matkaan johdollani. Letka oli erittäin pitkä, 22 hiihtäjän muodostama. Päivän matkaetappi oli 5 kilometriä tasaista Suomunlatvan vartta pitkin. Hiihdimme todella rauhallista tahtia taukoja pitäen. Lounastauko pidettiin maastossa kauniissa auringonpaisteessa noin -10 °C:n pakkasessa. Vaihdoimme puolivälissä matkaa johtavaa opasta ja kuljin loppumatkan koko letkan viimeisenä.

Suomunruoktusta matka jatkui opastamanani kohti Suomunlatvan laavua.
Suomunlatvan laavulle saavuimme pitkässä letkassa. Jälleen sää suosi meitä.

Saavuimme hieman ennen klo 14 Suomunlatvan laavulle, jossa kokoonnuimme yhteen kuulemaan kouluttajilta ohjeita lumikammien tekoon. Olimme aikaisemmin talviretkeilyn teoriakurssilla käyneet läpi tärkeimmät asiat lumikammin tekoon, nyt oli kertauksen aika. Lumikammit tehtiin pareittain, omaani aloin tekemään aikaisemman teltta- ja opasparini Kristiinan kanssa.

Lumikammin pohjan tamppaamista Kristiinan malliin.

Löysimme tasaisen paikan, jonka tamppasimme suksiemme avulla kovaksi. Tämän jälkeen aloimme kaivamaan lumilapioilla munanmuotoista lumikammia ja kasaamaan lunta muodon saamiseksi. Lunta piti tampata lapioilla, jotta se kovettuisi paremmin. Homma oli hikistä touhua, mutta vähitellen muoto alkoi hahmottua. Tavoitteenamme oli, että kammin sisämitat olisivat n. 2,5 m x 2 m, jotta siellä olisi mahdollista kahden ihmisen yöpyä. Kammin seinien paksuuden tuli olla kauttaaltaan vähintään 30 senttiä. Ja kammin sisällä piti pystyä istumaan ongelmitta.

Munan muoto alkoi hahmottua. Tamppasimme lapiolla lunta, jotta se kovettuisi hyvin.

Kun kammi oli saavuttanut riittävät mitat ja muodon, laitoimme eri puolille kammin katosta läpi 30 cm pitkät teltan talvikiilat ja annoimme kammin kovettua noin tunnin ajan. Kovettumisen aikana kävimme laavulla nuotion äärellä evästelemässä.

Lumikammi sai jäädä kovettumaan tunniksi. Telttakiilat jätettiin kammin kattoon ja seiniin osoittamaan sopivaa kammin katon paksuutta.
Suomunlatvan laavulla evästauolla kammien kovettumista odottamassa.
Kuppi kuumaa laavun suojassa.

Oli aika kaivaa kammiin oviaukko ja sitten aloimme kaivertamaan kammin sisäosaa auki. Teimme homman yhteispelillä; minä kaiversin ja Kristiina lapioi lunta pois. Aina kun lapio osui talvikiilaan, tiesimme, että enempää ei siitä kohdasta saanut kaivertaa. Lopulta alkoi olla valmista. Kaiversin kammin perälle vielä hyllyn, johon asettaisimme yön ajaksi palavan kynttilän. Palava kynttilä on merkki siitä, että kammissa on riittävästi happea. Lopuksi otimme talvikiilat katosta pois. Erillistä happiaukkoa emme tarvinneet, sillä oviaukkomme oli sen verran iso, että happea kammissa tulisi olemaan riittävästi.

Lumikammin oviaukko kaivettiin auki ensin ja sitten koverrettiin kammia kerros kerrokselta sisäpuolelta.

Saimme kammimme valmiiksi puoli kahdeksan maissa illalla. Laitoimme kammin lattialle telttani routamaton, makuualustamme ja makuupussit. Tässä kohtaa minulla alkoi olemaan todella kylmä. Koko iltapäivän ja alkuillan kestänyt lumessa työskentely sai etenkin varpaani kylmiksi. Vaihdoin kostuneet sukat, hanskat, pipon ja huivin kuiviin ja vaihdoin kuoripuvun leiritakkiin ja -housuihin.

Lumikammiimme mahtui hyvin nukkumaan kaksi naista.

Vielä oli vesien sulatusten ja syömisen aika. Sitten siirryimmekin sisään kammiin hyvien yöunien toivossa. Ulkolämpötila oli illalla nukkumaan mennessämme – 12 °C. Otin lämpömittarin lumikammiin sisälle, jotta näkisimme, kuinka paljon lämpimämpää lumikammin sisällä on verrattuna ulkoilmaan. Laitoimme vielä pillit kaulaamme yöksi. Mikäli kammi romahtaisi kesken yön, niin olisi sitten ainakin pilli, johon voisi puhaltaa. Äänieristys kammissa oli erinomainen. Ties mitä salaisuuksia sinä yönä Suomunlatvan laavun kammikylässä kerrottiinkaan?

Kynttilä valaisi lumikammiamme koko yön ajan.

7. vaelluspäivä: Haikea päätöspäivä Suomunlatvan laavulta Tievatuvalle, 11 km

Yön aikana herätessäni tarkistin lämpömittarista, että kammissa oli vain pari astetta pakkasta. Ero ulkoilmaan oli siis merkittävä. Kynttilä paloi koko yön. Kammissa nukuin hyvin, levollisesti. Telttaan verrattuna kammissa ei ollut ollenkaan kosteaa. Vaelluksemme viimeinen lumikammiyö oli siis varsin onnistunut.

Viimeisen vaelluspäivän aamunkajo lumikammilaaksoomme.
Viimeinen vaelluspäivä voi alkaa!

Edessä oli viimeinen vaelluspäivämme ja lähtö oli sovittu klo 9. Heräsimme jälleen kauniiseen, selkeään päivään. Aamutoimien aikana aurinko nousi kammilaaksoomme värjäten ympäröivät tunturit pinkin värisiksi. Kammien katot piti ennen lähtöämme vielä rikkoa, jotta kukaan ei kammissa yöpyisi jatkossa. Säätilan lauhtuminen saattaa nopeasti muuttaa kammin holvin kestävyyttä eikä tällaisessa kammissa nukkuminen olosuhteiden muuttuessa olisi enää turvallista.

Karavaanimme lähti viimeiseen päivään kahdessa eri ryhmässä. Lämpötila oli lähtiessämme noin -15 °C. Matka oli kaksijakoinen. Ensin hiihdimme ylämäkeä pitkän pätkän, kunnes saavutimme tunturin laen. Lähtiessämme päivän vaelluksemme tuulta ei ollut, mutta mitä ylemmäs kipusimme, sitä navakammin tuuli puhalsi. Tuulen selkä taittui kuitenkin heti kun siirryimme tunturin toiselle puolelle. Lounaan nautimme ensimmäisen vaelluspäivän tapaan Niilanpään päivätuvan pihapiirissä.

Viimeisiä nousuja tunturin laelle viimeisenä vaelluspäivänä.
Mahtavat maisemat tunturin laelta. Toinen vaellusryhmä nousemassa tunturia ylöspäin.
Niilanpäällä vähän tuuletettiin.

Ilma oli alkanut lauhtua ja aurinko lämmitti Niilanpäällä hienosti. Lähdimme vaelluksemme viimeiselle etapille, noin 5 kilometrin matkalle koti Tievatupaa. Edessä oli tasaista maastoaa sekä loivaa alamäkeä latu-uran vieressä. Ilma lauhtui koko ajan lähestyen lopulta nollakeliä. Vaatetta piti vähentää, jotta loppumatkan jaksoi vielä hiihtää. Ryhmä oli loppumatkasta varsin hiljainen. Jokainen halusi varmasti pureksia viimeisillä kilometreillä omia tuntojaan ja viikon matkalla kokemaansa.

Vaelluksemme viimeisiä kilometrejä hiihtämässä.

Lopulta hieman ennen kello kolmea iltapäivällä saavuimme Tievatuvalle. Ja siellä latu-uran päässä meitä oli vastassa se neljän naisen porukka, joka oli joutunut jäämään heti ensimmäisen vaelluspäivän jälkeen Suomunruoktun tuvalle. He olivat nyt ottamassa meitä vastaan ja auttoivat meitä viimeisen lumipenkan ylityksessä. Vaelluksen loppumetrit saivat itseni herkistymään; oli hienoa saada niin hieno vastaanotto majapaikallemme.

Noin 80 kilometrin jälkeen irtosi vielä hymy. Mahtava tunne!
Opas- ja telttapari Kristiina ja Kati voittajina takaisin Tievatuvalla.

Kävimme urakkamme päätteeksi juomassa pullakahvit Tievatuvalla ja sen jälkeen saunomassa ja päivällisellä. Ja vielä kerran piti käydä omat varusteet läpi eli ”välpätä” bussin pakkaamista varten. Bussi pakattiin jo nyt valmiiksi, jotta seuraavana aamuna pääsisimme varhain paluumatkallemme kohti eteläistä Suomea.

Metsäpaavossa pidimme vielä yhteisen keskustelutuokion vaelluksen päätteeksi ja vietimme viimeisen yön ennen kotiinpaluuta.

Majoituimme tällä kertaa Tievatuvalla Metsäpaavo-talon yhteismajoituksessa, jossa pidimme vielä loppuyhteenvedon vaelluksestamme kaikkien opiskelijoiden ja kouluttajien kesken. Jokainen sai kertoa päällimmäiset tunteensa viikon aikana kokemastaan. Saimme kuulla niin onnistumisten ja oivallusten hetkistä kuin pettymyksistä, joita vaelluksen aikana oli koettu. Saimme nyt myös tarkemmin tietää syistä, jonka vuoksi vaellus oli useamman osalta jäänyt toivottua lyhyemmäksi. Tärkeintä oli kuitenkin tieto siitä, että vaelluksen keskeyttäneet olivat nyt hyvässä kunnossa.

Varmaankaan kukaan ei tuosta illasta selvinnyt kuivin silmin. Oli hienoa ja tunteellista käydä vaellus vielä läpi yhdessä muiden kanssa ja jakaa myös omat ajatukset matkastamme. Kokonaisuudessaan vaelluksellemme kertyi kilometrejä noin 80 kilometriä. Jokainen kilometri jätti omanlaisen jäljen sydämeen.

Lumidyyneillä laskettelua Lapin lennoston metsäsuksilla. Välineet kestivät ehjinä koko matkan ajan.

Mietteitä oman vaellukseni onnistumisesta

Itseäni tämä vaellus jännitti etukäteen melkoisesti. Talvivaelluksesta minulla oli kokemusta ainoastaan Seitsemisen kansallispuistoon tehdyn kolmen päivän harjoitusvaelluksen verran. Tästä kokemusta oli todella paljon hyötyä, mutta nyt toki olosuhteet olivat huomattavasti vaativammat ja vaelluksen kesto pidempi.

Yksi tavoitteeni vaelluksella oli, että pystyisin hyvällä huumorilla selviytymään päivästä toiseen kaikista eteen tulevista mahdollisista harmeista huolimatta. Ja tässä myös mielestäni onnistuin. Vaikka kirosanoja tällä vaelluksella piti suoltaa ulos aika ajoin, niin hyvä tekemisen vire säilyi koko viikon ajan.

Omaan jaksamiseen olen myös tyytyväinen. Kroppa jaksoi lopulta hyvin ja Luirojärvellä vietetty vapaapäivä teki ihmeitä väsyneeseen kehoon. Kaikkein kovimmilla itselläni oli jalat ja etenkin polvet, jotka viimeisinä parina päivinä olivat todella jäykät. Vaelluksen jäljiltä polveni olivatkin ylirasituksen seurauksena keränneet nestettä ja olivat todella turvonneet. Näin pari päivää vaelluksen jälkeen, polvet tuntuvat jo huomattavasti paremmilta ja ovat palautuneet liki ennalleen. Väsymystila vaelluksen jälkeen on ollut melkoinen ja uni on maittanut enemmän kuin hyvin.

Omiin vaellusvarusteisiini olen enemmän kuin tyytyväinen. Varusteita oli mukana riittävästi, mutta ei liikaa. Vaatepuolelta jäi käyttämästä ainoastaan varahiihtohousut, kaksi kerrastopaitaa, villapaita, yhden alushousut ja yhdet vanttuun. Kaikkia muita vaatteita käytin. Ruokaa jäi vain vähän (johtuen vararuokapussin käyttämisestä vaelluksen aikana); ainoastaan pähkinöitä, yksi puuropussi ja kaksi kevyttä lounasruokaa. Marinolia trangiani polttonesteeksi minulla oli mukana 2 litraa, joista käytin vain yhden litran. Luirojärven tuvalla käytimme tuvan kaasua vesien lämmittämiseen ja ruoan laittoon, joten tämä vähensi oman polttonesteen tarvetta.

Kovilla pakkasilla etenkin kovilla muoviesineillä on tapana mennä rikki. Itselläni rikkoutui heti vaelluksen alkumetreillä Spork-lusikkahaarukkaveitsi. Se ei ehtinyt edes nähdä ensimmäistä lounasta, kun se oli jo mennyt repussa kahteen osaan. Onneksi Kupilkan haarukka-lusikka toimi koko vaelluksen ajan. Lisäksi rikoin viimeisenä iltana muovisen suppilon, jota käytin apuna kuumien vesien kaatamisessa termospulloihin. Lisäksi kovat pakkaset aiheuttivat hankaluuksia vetoketjujen toimintaan, termospullojen korkit jäätyivät kiinni ja ylipäänsä kaikki vaan yksinkertaisesti jäätyi.

Korjausvälineitä ja ensiapuvarusteita oli mukana paljon, mutta onnekseni en niitä juurikaan itse tarvinnut. Turhia ne eivät kuitenkaan koskaan ole. Lainasin muille neulaa, lankaa, hakaneuloja sekä antiseptisiä pyyheitä. Itse tarvitsin käyttööni ea-pakkauksesta vain muutaman laastarin, rakkolaastarin ja pari särkylääkettä.

Opin tältä vaellukselta valtavasti. Ja ehdottomasti lähtisin vastaavanlaiselle reissulle myös uudestaan. Näin hyvän ja hauskan porukan kanssa voisin oikeastaan lähteä ihan mihin vaan. Tällaista ryhmähenkeä en muista ennen kokeneeni ja onkin etuoikeutettua päästä jakamaan näitä mahtavia hetkiä tämän porukan kanssa myös jatkossa. Kouluttajiemme Eeron ja Kaisun tsemppaaminen ja rautainen osaaminen toivat turvallisen ilmapiirin koko vaelluksen ajaksi. Ja apukouluttajiemme Karin ja Tomin rooli nousi erittäin tärkeäksi sairastupalaisten olosta ja elosta huolehtiessaan.

Minä ahkioni kera viimeisenä vaelluspäivänä Urho Kekkosen kansallispuiston tuntureilla.

Parasta on kokea näitä hetkiä yhdessä ja samalla huomata mihin kaikkeen sitä itse pystyykään. Tämä vaellus jätti jälkeensä kipinän talvivaellukseen ja poisti samalla peikkoni kovia pakkasia kohtaan. Ja kaipuun kairoille ja tuntureille!

Seuraa blogiani Blogit.fi -sivustolla!

Follow my blog with Bloglovin

Jos tykkäsit tästä postauksesta, jaathan sitä eteenpäin, kiitos!