Valitse sivu

Jos tykkäsit tästä postauksesta, jaathan sitä eteenpäin, kiitos!

Tässä sitä ollaan – uuden, ihmeellisen ja jännittävän edessä.

Sen lisäksi, että olen juuri aloittanut mahtavan opiskeluvuoden eräopasopintojen parissa, on tämä blogi myös pidemmän ajan ajatuksissa pyörinyt asia, joka saa nyt vihdoin päivänvalon. Elämässäni on alkanut uusi vaihe, jonka haluan jakaa tämän Polun lumo -blogin kirjoitusten ja kuvien kautta avoimesti myös Sinulle arvon lukija.

Mutta miten on päädytty tilanteeseen, jossa 38-vuotias nainen pakkaa lähes viikoittain reppunsa ja laukkunsa ja ajaa reilun kahden tunnin matkan Etelä-Pohjanmaalta Pirkanmaalle Karkun pieneen kylään oppiakseen kurssipäivien aikana mahdollisimman paljon retkeilyn ja opastamisen saloista?

Taustalla on jokseenkin pitkä ja vaiherikas tie, joka johti loppukesällä 2019 päätökseen oman haaveen toteuttamisesta. Tässä on tarinani.

Kauhaneva-Pohjankankaan kansallispuistossa kesäkuussa 2016

Oman elämäni lyhyt oppimäärä

Olen syntyjään Pomarkusta, Satakunnan pienestä pitäjästä. Lapsuudenkotini oli ja edelleenkin on maaseudulla, 10 kilometrin päässä siltä kuuluisalta kirkolta. Lapsuuteni ja kouluaikani kului hyvin pitkälti ulkoilmassa – pihaleikeissä, heinäpelloilla ja lähimetsissä kavereiden ja veljien kanssa liikkuen ja leikkien.

Ala-asteen sain viettää aivan ihanassa pienessä kyläkoulussa. Teimme marjastusretkiä vanhalle karhun pesälle, pelasimme karttua vanhassa hevoshaassa, luistelimme ja teimme jättimäisiä lumilinnoja, kävimme itse hakemassa ison kuusen joulujuhliin, pihan pikkunavetassa kävimme rapsuttamassa vuohia. Kouluakin toki käytiin. Näistä ajoista on vain hyviä muistoja. Olin koulussa ahkera ja kiltti, sellainen kai olen ollut aina.

Lukioaikana olin erityisen kiinnostunut luonnosta ja maantiedosta, joten hakeuduin kirjoitusten jälkeen lukemaan alaa. Opiskelupaikka irtosi Turun yliopistosta maantieteen koulutusalalta, jossa viihdyin reilut viisi vuotta valmistuen filosofian maisteriksi vuonna 2006. Opintoihini liittyi myös opiskelu matkailualan verkostoyliopistossa.

Opintojeni jälkeen muutin Helsinkiin, ensimmäiseen työpaikkaani. Tästä ensimmäisestä työpaikasta lähtien olen kulkenut työstä toiseen, vaihtanut paikkakuntaa useita kertoja ja asunut myös ulkomailla. Olen toiminut aikuisiällä muun muassa yrittäjäkoulutusten koulutuskoordinaattorina, projektiassistenttina muutamassa eri hankkeessa, myyjänä ruokakaupassa ja kultasepänliikkeessä, kohdepäällikkönä ja matkaoppaana Sloveniassa, museo-oppaana niin historiallisessa kuin nykytaiteen museossa, koordinaattorina urheiluseurassa ja viimeisimpänä tapahtuma- ja kulttuurituottajana Etelä-Pohjanmaalla. Mitään selkeää punaista lankaa työuraltani en pysty löytämään. Ansioluettelossani voisi hyvin lukea pitkän työhistorialistauksen tilalla: kaikenlaista on tullut tehtyä.

Ulkoilmaan on pitänyt töiden lomassa päästä, aina vaan enemmän. Olen vaeltanut yksin Hetta-Pallas -klassikkoreitin sekä Ison Karhunkierroksen ja muita kansallispuistoreittejä koirieni kanssa. Sloveniassa olen vienyt suomalaisryhmiä alppireiteille yhdessä paikallisten patikkaoppaiden kanssa. Onnellisimmillani töiden osalta olen ollut nimenomaan Sloveniassa opastaessani ja etenkin mahtavien patikkaryhmien kanssa. Olen itsekseni ihmetellyt, että miten näin ihanasta työstä vielä maksetaan palkkaakin…

Karhunkierroksen kävin vaeltamassa Killi-koirani kanssa kesällä 2014.
Kuva lähtöportilta Karhunkierroksen pohjoiselta lähtöpaikalta Hautajärvellä.
Sloveniassa asuessani pääsin myös huiputtamaan Slovenian korkeimman vuoren Triglavn 2864 m.
Tämä kuva on ikuistettu n. 2600 m korkeudessa. Vuosi oli 2009.

Uudelle alalle?

Reilu neljä vuotta sitten aloin haaveilla uuteen ammattiin opiskelusta ja nimenomaan luontoalalla. Josko vihdoinkin elämä urkenisi tälle haaveilemalleni alalle.

Asustelin siihen aikaan Harjavallassa omassa rintamamiestalossa kahden koirani kanssa. Löysinkin mahtavan opiskelupaikan vain puolen tunnin ajomatkan päästä; luontokartoittajan erikoisammattitutkintoa oli mahdollista opiskella Ulvilan Kullaalla. Siinä vaiheessa myös eräopasopinnot Karkussa oli yhtenä opiskelupaikkavaihtoehtona, mutta se ajatus sai vielä jäädä suunnittelun asteelle; oma elämäntilanne ei olisi mahdollistanut kyseistä opiskelua ja ajattelin, että työllistyminen vaatisi muuttoa pohjoiseen. Toisaalta Lappiin muutto ainakin joksikin aikaa on ollut haaveissani siitä lähtien, kun patikoin Hetta-Pallas -reittiä ruskan alkavissa väreissä vuonna 2013. Ajattelin, että ehkä vielä tulee hetki, jolloin pääsen toteuttamaan myös haaveeni eräopasopinnoista.

Hetta-Pallas -klassikkoreitillä syksyllä 2013. 55 km:n vaelluksella sain ihailla pohjoisen maisemia kolme päivää.
Hetta-Pallas -klassikkoreitillä syksyllä 2013. 55 km:n vaelluksella sain ihailla pohjoisen maisemia kolme päivää.

Otin opintovapaata ja opiskelin kahden vuoden aikana luontokartoittajaksi. Tuon kahden vuoden aikana elämässäni tapahtui muutenkin paljon, koin erityisen ihania hetkiä ja sitten niitä synkkiä murheen alhoja. Menetin isäni, ihmissuhteita katkesi ja kamppailin oman terveyteni kanssa. Kuitenkin samaan aikaan sain kokea upeita elämyksiä sammalmättäillä kasveja tutkien, tunnelmoida aikaisia aamuja linturetkillä, tarkkailla sudenkorentojen ominaisuuksia ja kokea erityisesti mahtavia luontokohteita opiskelukavereiden kanssa. Tuli todetuksi, että luonnolla on oikeasti parantavia voimia.

Luontokartoitusopintojen aikana opiskeltiin luonnontuntemusta laajasti eri osa-alueilla.
Syksyn 2017 suoretkellä käteeni osui nippu kauniin punertavaa rusorahkasammalta.
Yksi luontokartoitusopintojen huippuhetkistä oli lintu- ja kasviretki Pohjois-Norjaan kesä-heinäkuun vaihteessa 2017.
Opintojeni opinnäytetyöhön liittyi yhtenä osana vesikasvillisuuselvityksen tekeminen Porissa Teemuluodon suistoalueella elokuussa 2017.

Opintojeni loppuvaiheessa suoritin myös yrittäjäkoulutuksen, sillä suunnitelmissani oli perustaa oma luontokartoitusalan yritys. Uskallus kuitenkin puuttui ja elämän realiteetitkin tulivat vastaan. Tutkintotodistuksen saadessani helmikuussa 2018 olin tilanteessa, jossa olin työtön, asuntovelallinen ja yksin täysin vastuussa omasta taloudestani. Yrittäjäksi ryhtyminen uudelle alalle ilman alan kontakteja ei vain olisi siinä tilanteessa olisi ollut millään muotoa järkevää. Hain myös useisiin avoimina olleisiin luontokartoittajan työpaikkoihin sekä muihin luontoalan tehtäviin pääsemättä yhteenkään haastatteluun. Erääseen yritykseen olin jo paperilla menossa tekemään luontokartoittajan töitä, mutta yrityksen hävitessä kyseisen projektin kilpailutuksessa, laukesivat suunnitelmani siihen.

Hullu vuosi

Piti siis vain myöntää tilanne itselle ja etsiä taas töitä ihan joltain muulta alalta. Ihan vaan selvitäkseni arjesta ja laskujen maksamisesta. Aloitin keväällä 2018 kahdessa eri työssä osa-aikaisena ja kesän ajaksi otin kylkeen vielä kolmannen. Seuraavan puolen vuoden ajan työskentelinkin sitten kolmessa eri työssä vain yksittäisiä vapaapäiviä pitäen. Näin jälkikäteen voin kertoa, että en suosittele tällaista kenellekään. Kun vielä samana syksynä laitoin taloni myyntiin ja nopean myynnin seurauksena hoidin myös yksin muuttorumban, niin soppa oli valmis. Siitä syksystä en juuri muista mitään. Unohdin täysin itseni, lepo ja liikunta unohtui, menin vain laput silmillä kalenterin työvuorojen mukaisesti eteenpäin. Joku järkevämpi olisi nostanut käsijarrua jo aikoja sitten.

Päätin lopulta, että vuodenvaihteessa tilanteeseen on tultava muutos. Jätin kaksi työpaikkaa taakseni samalla kun hyvästelin rakkaan rintamamiestaloni. Väsymys tuli sitten vuoden alussa ja jatkuikin oikeastaan läpi koko vuoden 2019.

Uuden alku ja suuria päätöksiä

Elämänmuutokset jatkuivat ja muutin keväällä 2019 Ähtäriin. Muutin saman katon alle siinä vaiheessa reilu kaksi vuotta sitten tapaamani poikaystäväni kanssa. Aloitin siinä kohtaa myös työt uudella paikkakunnalla tapahtuma- ja kulttuurituottajana. Väsymys ei hellittänyt oikeastaan missään vaiheessa. Työssä jaksoin mennä eteenpäin, mutta työpäivien jälkeen en oikein muuhun enää pystynytkään. Asiaa ei helpottanut, että työtä oli paljon ja tukea vähän. Kaikki muutokset työpaikalla ja kokonaistilanteen ymmärrettyäni koin, että en ole oikeassa paikassa. Päätin, että jatkan työssä sopimuksen mukaisesti vuoden 2019 loppuun saakka ja alan miettimään jotain uutta. Taas.

Heinä-elokuun vaihteessa eräänä työpäivänä se ajatus sitten tuli jostakin. Opiskelu eräoppaaksi, voisiko sen aika olla nyt? Vaikka olin jo aikaisemmin alaa suunnitellut, niin nyt ajatus iski minuun suurella voimalla. Käytin muutaman illan netissä opiskelupaikkoja selvittäen ja Sastamalan Eräkarkku nousi hauissa korkeimmalle. Opiskelu siellä oli mahdollista aloittaa kaksi kertaa vuodessa, tammi- ja elokuussa. Kaikissa muissa paikoissa koulutukset alkoivat ainoastaan syksyisin. Ja kokopäiväisesti opiskelemalla olisi mahdollisuus valmistua yhdessä vuodessa luontoalan ammattitutkintoon.

Päätökseen auttoi myös kokemukset ja mielipiteet, joita koulutuksesta löysin. Kaikki kuulemani ja lukemani Eräkarkusta olivat pelkästään positiivista ja opiskelijat hehkuttivat opiskeluajan olleen elämänsä parasta aikaa. Myös kurssiohjelma näytti varsin monipuoliselta; se sisälsi teoriaosuuksien ja luonnontuntemuskurssein lisäksi paljon kädentaitokursseja sekä monia retkiä ja vaelluksia ympäri Suomen.

Lähetin sähköpostia oppilaitoksen opettajalle ja sain nopeasti vastauksia kysymyksiini. Kävi ilmi, että luontokartoittajan erikoisammattitutkinnostani olisi myös hyötyä uuteen tutkintoon. Saisin tutkintoni avulla yhden eräopastutkinnon pakollisista viidestä osiosta suoraan hyväksytyksi osaksi tutkintoa. Täytin ja lähetin hakemuspaperit opistolle ja osallistuin lokakuussa järjestettyyn Eräkarkun infotilaisuuteen. Lopullisen tiedon opintoihin hyväksymisestä sain marraskuussa. Haaveista alkoi tulla totta!

Opiskelupaikka taskussa jaksoin jatkaa töitäni vielä loppuvuoden. Tiesin, että vuodesta 2020 tulisi elämyksellinen ja opettavainen, uudelle vuosikymmenelle oli helppo hypätä!

Oman polun löytyminen

Yhtä lukuun ottamatta elämäni kaikki työsuhteet ovat olleet määräaikaisia ja sehän on minulle sopinut. Koskaan en ole syystä tai toisesta tuntenut oikein kuuluvani mihinkään työpaikkaan tai löytänyt omaa työyhteisöä, johon haluaisin jäädä. Aina on tullut hetki, jolloin olen halunnut lähteä etsimään jotain uutta. Levottomuudeksi kai sitä kutsutaan.

En ole löytänyt omaa paikkaani tai sitä mitä oikeasti haluaisin tehdä. Ja sen kanssa olen kipuillut. Asiaa ei ole helpottanut se, että lähes kaikki omat ystävät ja sukulaiset ovat tuntuneet oman paikkansa työelämässä löytäneen ja valinnassaan myös viihtyneet.

Tiedän kuitenkin, että en ole tämän levottomuuteni kanssa yksin. Eräopintojeni orientaatiojaksolla tammikuussa opiskelijaporukan esittelykierroksella tämä tuli ilmi monen kohdalla – kaikenlaista työtä ja koulutusta on kokeiltu, mutta sitä oikeaa polkua ei vaan ole löytynyt.

Toivon, että ainakin omalla kohdallani tuo polku on nyt löytymässä. Tiedän samalla kokemuksesta, kuinka elämässä voi tapahtua asioita, joihin ei pysty itse vaikuttamaan. En siis pysty varmuudella sanomaan, että mihin tämä valintani johtaa. Toivon ainoastaan, että saan olla kuskin paikalla omassa elämässäni ja pääsen tekemään ratkaisut tulevaisuudestani itse.

Petkeljärven kansallispuiston pitkoksilla heinäkuussa 2019

Odotan suurella innolla omaa polkuani eräoppaaksi. Parasta on, että pääsen jakamaan sen samanhenkisten upeiden opiskelijakavereideni kanssa. Olen varma, että opintojeni retkistä, niin pyllähdyksistä kuin huippuhetkistä, riittää puhuttavaa loppuelämän ajaksi iltanuotioillamme.

Yritän elää elämääni Mark Twainin sanoin. Tämä teksti muistuttaa minua joka ilta yöpöytäni yläpuolella olevalla seinällä siitä, että meillä kaikilla on vain yksi elämä. Pitää vain päättää miten sen käyttää.

Seuraa blogiani Blogit.fi -sivustolla!

Follow my blog with Bloglovin

Jos tykkäsit tästä postauksesta, jaathan sitä eteenpäin, kiitos!