Rankahkon kolmen kuukauden opiskeluputken jälkeen hemmottelin itseäni ja varasin itselleni sekä kahdelle koiralleni mökin Pyhältä kahdeksaksi päiväksi. Opinnoista oli edessä syyslomaviikko ja kaipasin juuri sitä – lomaa. Halusin nimenomaan Lappiin ja Pyhä-Luoston kansallispuisto näytti täyttävän kaikki toiveeni; päiväretkeilykohteita oli runsaasti ja pääsisin tekemään myös tuntureiden huiputuksia. Ja hyvä mökkikin löytyi vaivattomasti Pyhähipun valikoimista.
Ajomatka Ähtäristä Pyhälle kartutti auton mittariin matkaa 677 kilometriä ja perille saavuin 8,5 tunnin ajorupeaman jälkeen yllättävän pirteänä. Mökin avaimet hain Pyhähipun toimistosta ja Luontokeskus Naavasta ehdin vielä ennen sen sulkeutumista hakemaan muutaman kansallispuiston esitteen. Sitten lyhyt ajomatka mökille, tavaroiden purku, pieni koiralenkki ja kauppareissu.
Ilta menikin sitten rauhoittuessa ja seuraavien päivien retkeilyreittejä suunnitellessa. Minulla oli edessä kuusi kokonaista lomapäivää ja tein suunnitelman 4–5 päiväretken tekemisestä lomani aikana kansallispuiston reiteillä. Säätiedotus näytti melkoisen mukavaa, lähes poutaista viikkoa ja kylmenevää. Loppupuolella lomaa olisi myös luvassa yöpakkasia ja mahdollisuus ensilumeen.
TUNTURIAAVAN LUONTOPOLKU (PYHÄ), 7 KM, HELPPO
Sunnuntain eli ensimmäisen retkipäivän kohteeksi valikoitui helpohko Tunturiaavan luontopolku Pyhätunturin eteläpuolella – sopivan rento aloitus retkiviikolleni. Aamu valkeni pilvisenä ja sumuisena ja samanlaisena sää tulisi ennusteen mukaan pysymään myös koko päivän ajan. Tänään ei siis olisi tunturien huiputuksen aika.
Ajoin Pyhä-Luoston kansallispuiston Luontokeskus Naavan parkkipaikalle, josta lähdin koirieni kanssa astelemaan ylämäkeen Kultakeronkadun vieressä kulkevaa hiekkatietä. Sumu peitti edessä siintävää Kultakeron huippua. Hetken kuluttua saavuin Parkkitien päähän, jossa oli jo jonkin verran autoja. Kansallispuiston portti löytyi sadan metrin päässä parkkipaikasta.
Kangasmetsien kätköistä tunturiketjun reunustamalle suoalueelle
Tunturiaavan luontopolku on rengasreitti, joka on merkitty puihin sinisillä merkeillä. Luontopolun voi kiertää kummin päin haluaa. Itse heitin arpaa ja lähdin kulkemaa reittiä myötäpäivään. Leveä helppokulkuinen polku kulki mäntymetsän halki vanhojen honkien ja kelojen ympäröidessä meitä. Ilma oli todella raikas ja oli nautinnollista vetää happea keuhkot täyteen.
Isokurunkankaalla oli nähtävissä jääkaudenaikaisia sulamisvesivirtojen kuluttamia uomia ja suppia. Jatkoimme matkaamme lähes koko ajan alamäkeä, kunnes saavutimme Tiaislaavun. Laavulla ja sen ympäristössä oli evästelijöitä ja tulistelijoita. Jo tässä vaiheessa huomasi, että etenkin lapsiperheitä oli runsaasti liikkeellä.
Jatkoin koirieni kanssa matkaa eteenpäin ja hetkisen kuluttua saavuimme Tunturiaavan suoalueelle ja edessä oli pitkospuuosuus. Koirani ovat tottuneita pitkospuukulkijoita, joten matkanteko sujui mainiosti. Suoalue loisti kauniisti ruskan väreissä ja rahkasammalmatot, leväköiden koristamat neva-alueet ja mäntyjen koristamat kermit vuorottelivat pitkospuiden kummallakin puolella. Takanani avautui Pyhätunturin jonomuodostelma. Vain keskimmäisen Ukonhatun huippu oli näkyvissä – muita huippuja peitti paksu sumu.
Etenin hitaasti, sillä kuvattavaa oli paljon ja aika ajoin piti pysähtyä, siirtyä pitkospuilta syrjään ja antaa muille kulkijoille tilaa. Koirakon kanssa suolla kuljettaessa pitää katse siirtää usein kauas eteen ja taakse, jotta kohtaamiset muiden koirien kanssa on mahdollista ennakoida ja välttää. Märkiä kuljuja oli suo-osuudella paljon, joten sopivia ohituskohtia oli vähän.
Pitkospuuosuuden etelämutkassa oli lintutorni. Koirani lähtivät jo innokkaana kipuamaan lintutornin rappusia ylös, mutta yksi pieni tassun lipeäminen sai kaksikon toisiin ajatuksiin ja perääntymään. Turvallisinta oli vaan jatkaa matkaa. Upea pitkospuuosuus päättyi lopulta ja muutaman porrasaskelman jälkeen pääsimme takaisin metsän puolelle.
Metsäistä polkua, jyrkkiä portaita ja kuukkeleita
Seuraavan vajaan kilometrin ajan polku polveili kangasmetsässä ja eteen tuli myös muutamia portaita ja parin puron ylitystä pitkospuilla. Polun varrella olevan komean rakkakivikon ohittamisen jälkeen edessä oli laskeutuminen jyrkkiä ja melko huonokuntoisia portaita pitkin kurun pohjalle ja sieltä taas ylös. Hiki puserossa oli melkoinen, kun pääsin lopulta noustua viimeisetkin portaat ylös. Olimme saapuneet Isokurun taukopaikalle, jossa riitti väkeä.
Ihastelin hetkisen kolmen kuukkelin lennähtelyä puusta toiseen taukopaikan puiden ja portaiden kaiteiden välillä. Olisin mennyt lähemmäs ja yrittänyt ottaa kuvaa, mutta koirien kanssa se on toivotonta puuhaa.
Edessä oli enää vajaan kilometrin pituinen helppo patikointi metsän halki takaisin kansallispuiston portille. Kävelin koirieni kanssa siitä vielä takaisin autolleni. Tunturiaavan luontopolku itsessään on 5,3 kilometriä pitkä, mutta Luontokeskus Naavalta lähdettäessä kilometrejä tulee kasaan yhteensä noin 7 kilometriä. Aikaa tähän retkeen minulta ja koirakaksikoltani kului kaksi tuntia ja 20 minuuttia.
Vierailu Luontokeskus Naavassa
Kävin vielä retkeni päätteeksi vierailemassa Luontokeskus Naavassa, jossa tutustuin nopeasti ilmaiseen luontonäyttelyyn. Kävin muun muassa virtuaalisesti kävelemässä pitkospuilla, ihastelemassa revontuliesitystä ja tutustumassa alueen eläimistöön. Luontokeskuksen kaupasta mukaan tarttui itselleni Pyhä-Luoston kansallispuiston kangasmerkki (22. kansallispuistoni!), postikortteja, jääkaappimagneetti ja merinovillasukat. Kotiin tuliaisiksi ostin ison Kupilkan kuksan kansallispuiston logolla sekä kansallispuistosaippuaa.
RYKIMÄKURUN REITTI (LUOSTO), 12 KM, HELPPO
Maanantaina otin suunnaksi Luoston alueen. Vielä aamulla oli tarkoitus lähteä huiputtamaan Ukko-Luostoa, mutta sääennuste oli muuttunut huonommaksi ja sen seurauksena huipulla tulisin näkemään todennäköisesti ympärilläni vain harmaan verhon. Retkikohteeksi valikoituikin siis metsäinen Rykimäkurun rengasreitti. Rykimäkurun parkkipaikalle (Pyhäntien 962 varrella) ajomatkaa kertyi Pyhän Näätäharjulla sijaitsevalta vuokramökiltäni 18 kilometriä eli ajassa varttitunti. Ajomatkan aikana aurinko näyttäytyi ensi kerran lomani aikana, mutta häipyi taas harmittavasti pilvien taakse koko loppupäiväksi.
Metsän täydeltä naavaa ja komea rotkolaakso
Rykimäkurun reitin voi kulkea kummin päin tahansa ja valitsin myötäpäivään kulkemisen eli lähdin kulkemaan koirieni kanssa etelään päin. Tällä reitillä ei voi oikein polusta puhua, sillä matkaa tehdään melko leveällä väylällä lähes koko 12 kilometrin ajan. Ensimmäiset 800 metriä Rykimäkeron laavulle saakka on esteetön reitti eli erittäin helppokulkuinen. Laavun lisäksi paikalta löytyy kaksi pientä, vanhaa hirsirakennusta, nuotiopaikka ja kuivakäymälä.
Laavulta eteenpäin jatkettaessa kulkuväylällä alkaa olla kiviä, mutta helppokulkuisena ja melko tasaisena reitti kuitenkin jatkuu edelleen. Rykimäkurun reitti on patikoitsijoiden lisäksi myös maastopyöräilijöiden käytössä ja talvella tällä baanalla on hiihtolatu. Muutama pyöräilijä vastaan reitillä tulikin. Metsä oli vanhaa mäntyvaltaista kangasmetsää, keloutuvia puita oli nähtävissä joka puolella.
Heti alkumatkasta kävi selväksi, että olin tullut upeaan naavojen valtakuntaan. En ole missään nähnyt näin paljon naavaa kuusissa ja koivuissa. Naavat värittivät metsän jännän vaaleanvihreäksi, niin paljon sitä puiden oksilla ja osittain myös puun rungoilla oli. Naavahan on yksi niistä jäkälälajeista, jotka ovat erityisen herkkiä ilmansaasteille ja niitä esiintyykin vain puhtaimmissa metsissä.
Rykimäkurun laavun edessä avautui upea näky – Rykimäkurun rotkolaakso, joka on antanut nimensä koko reitille. Kyseessä on koko Pyhä-Luosto-alueen komein rotkolaakso, joka on syntynyt poikkeuksellisesti maankuoren repeämäkohtaan. Kaikki muut alueen tunturikurut ovat jääkauden sulamisvesien uurtamia. Pitihän sitä koirien kanssa käydä kurkkaamassa ja jatkoimme sitten eteenpäin rotkon reunalla olevaa polkua pitkin.
Pyhäjoen ylityksiä ja märkää maastoa
Reitti lähti laskeutumaan alaspäin, kiersimme Kuukkelin varaustuvan kautta ja jatkoimme taas matkaamme. Hetken kuluttua maasto muuttui melkoisen märäksi ja kuraiseksi ja pitikin katsoa mihin astua. Osassa paikassa oli erittäin huonokuntoiset pitkokset, joten valitsin mieluummin maapohjalla kulkemisen. Jalassa oli onneksi Goretex-retkeilykengät, joten sukat säilyivät kuivina. Samalla alkoi tihuttaa hieman vettä, mutta niin vähän, että ei sitä oikein sateeksi edes voi sanoa.
Pieniuomaisen Pyhäjoen ylitys tehtiin leveää ylityssiltaa pitkin. Tarkkana sai kuitenkin olla, sillä sillan lankut olivat parhaimmat päivänsä nähneet. Siirryimme Pyhäjoen eteläpuolella, jossa maasto muuttui taas helpommaksi, hiekkapohjaiseksi väyläksi. Nousin jonkin aikaa koirien kanssa Latvavaaran rinnettä ylöspäin, kunnes oli taas alamäkiosuuden aika. Kuukkeli lennähti puusta toiseen ja korpin raakunta kuului kaukaa. Naavaa oli valtavasti myös tällä reitin osuudella.
Seuraavaksi oli vuorossa Pyhäjoen ylitys uudelleen, nyt etelästä pohjoisen suuntaan. Ennen ylitystä oli koirien kannalta hankala osuus, sillä edessä oli erittäin märkä osuus, jonka ylitys oli ratkaistu reilun 50 metrin pituudelta metalliritilällä. Koirien meno ritilällä oli horjuvaa, mutta eteenpäin jotenkuten päästiin. Pahimman märän osuuden ylityksen jälkeen Killi siirtyi ritilän vierelle kulkemaan, Tiuku jatkoi vielä jonkin matkaa ritilän päällä keikkuen, kunnes hänkin siirtyi ritilältä pois. Koirien tassuille nämä metalliritilät ovat todella hankalat kulkea.
Pyhäjoen ylitys tapahtui jälleen pitkin leveää puusiltaa, joka oli vieläkin huonommassa kunnossa kuin aiempi silta. Vielä oli edessä lyhyt, erittäin huonokuntoinen pitkososuus ennen saapumista Pyhälammen taukopaikalle. Paikka oli ihmisistä tyhjä, mutta jatkoimme matkaamme reitillä kuitenkin vielä eteenpäin. Pieni tihkusade oli edelleen seuranamme.
Luonnon rauhaa ja ruokaa retkeilijälle
Aloimme pikkuhiljaa nousemaan koko ajan korkeuskäyrällä ylöspäin. Patikoimme nyt kohti Lampivaaraa, joka tunnetaan Ametistikaivoksestaan. Reitillä oli erittäin rauhallista; vielä alkumatkasta oli kulkijoita tullut vastaan aika ajoin, mutta viimeisen tunnin aikana en ollut nähnyt ketään. Oli ihanaa kulkea täydessä rauhassa. Sadekin oli loppunut hetki sitten.
Nälkä alkoi kaivertamaan mahaa eikä ihme sillä aamiaisen olin syönyt kymmenen maissa aamulla ja nyt kello huiteli jo liki neljää iltapäivällä. Takana oli jo yhdeksän kilometrin patikointi. Siirryin koirien kanssa polku-uralta sivuun ja istahdin kaatuneen kelon päälle. Ruokatermokseen aamulla valmistamani sitruunapestopasta, siemensekoitus, miniluumutomaatit ja siemennäkkäri upposivat nopeasti mahaan ja taas oli energiaa jatkaa matkaa.
Hetken kuluttua polun vasemmalle puolella näkyi portti ja aita – olimme tulleet Lampivaaran kaivosalueelle, jonne oli pääsy kielletty. Ja sitten edessä oli Lampivaaran kahvila, joka oli tosin jo tältä päivältä kiinni. Myöskin Ametistikaivos oli näin maanantaisin kokonaan kiinni.
Patikoinnin viimeinen etappi, reilu kaksi kilometriä oli vielä edessä. Ilma alkoi tuntua viileämmältä, joten laitoin hupun päähäni ja kaivoin repun taskusta hanskat käsieni lämmikkeeksi. Alamäkivoittoinen loppuosuus oli helppokulkuista hiekkapohjaista leveää polkua. Kahteen otteeseen ylitimme suon pitkospuita pitkin. Edelläni kulkevista koiristani huomasin selvästi, että joka kerta kun oli mahdollisuus valita pitkokset tai polku, niin he valitsivat aina pitkospuut. Ja kovin nätisti vierekkäin he kulkivatkin pitkoksilla eteenpäin. Viimeisellä kahdella kilometrillä oli myös mukavia luontotauluja piristämässä matkantekoa.
Parkkipaikalle palasin 3 tunnin ja 45 minuutin patikoinnin jälkeen. Aika jo kertoo, että reitti on helppokulkuinen – matkaa kuitenkin tuli se 12 kilometriä sisältäen ruokatauon ja rutkasti valokuvaustaukoja. Jalanpohjani olivat alkaneet loppumatkasta tuntumaan aroilta, joten ihan mielelläni päätin retken tähän. Koirat hyppäsivät auton takapenkille ja ajoin mökin lämpöön.
UKKO-LUOSTON HUIPUN REITTI (LUOSTO), 6,5 KM, KESKIVAATIVA
Edeltävän päivän mökkimakoilun jälkeen oli vuorossa huiputuspäivä. Keskiviikkoaamupäivällä lähdin ajamaan taas Luoston suuntaan. Tällä kertaa lähdin patikoimaan koirieni kanssa keskivaikeaksi luokitellulle Ukko-Luoston huipun rengasreitille. Luostonportilta Luostontien päästä laskettelurinteiden alatasolta löytyi iso parkkipaikka-alue, jonka reunamalle jätin autoni. Parkkipaikan vierestä löytyikin patikointireitti. Sininen reitti olisi tänään se, jota seurailisin.
Tikkalaavun kautta tunturin rinnettä ylös usvan suojaan
Tyypillisesti Ukko-Luoston huipulle kuljetaan tunturin itäpuolelta nousten tunturirinteen portaat ylös, mutta minä päätin kiertää reitin vastapäivään eli lähdin kulkemaan ensin Tikkalaavua kohti luoteeseen. Jos saa valita, niin kuljen tunturin huipulle mieluummin luonnonrinnettä pitkin ja laskeudun sieltä sitten alas portaita pitkin.
Vajaan kilometrin kuljimme ensin tasaisessa maastossa kulkevaa leveää hiekkapohjaista tietä (talvella latupohja) pitkin, kunnes edessä oli Tikkalaavu. Hotelli Helpotuksessa käynnin jälkeen oli vuorossa nousuosuus. Polkupohja oli leveää ja helppokulkuista; näytti siltä, että reitti oli hiekoitettu vastikään tunturin rinteeseen.
Eipä muuta kuin rinnettä eteenpäin ja ylös. Välillä eteen tuli todella jyrkkiä, mutta onneksi verrattain lyhyitä nousuosuuksia, jonka jälkeen oli taas lyhyt helpompi jakso. Ympärillä oli rakkakivikkoa, kelopuita ja selän takana maisema alkoi avautua. Kaukana näkyvät tunturijonot siinsivät sinisenä taivaanrannassa. Rinnettä ylöspäin kavutessamme siirryimme samalla kansallispuiston puolelle.
Sitten edessä näkyi opastinviitta ja käännyimme nyt etelän suuntaan eli lähdimme kulkemaan suoraan huippua kohden. Samalla kun puuraja alkoi lähestyä, tuulikin voimistui ja oli laitettava huppu päähän ja sormikkaat käsien suojaksi. Lämpötila oli lähtiessä ollut nollassa tai hieman plussalla, mutta nyt oltiin jo selvästi pakkasen puolella. Männyt olivat saaneet sateiden ja tuulen seurauksena kauniin jäähunnun ympärilleen.
Vastaan tuli ensimmäiset retkeilijät ja heti perään seuraavat ja seuraavat. Omasta suunnastani ei näkynyt tulevaan ketään muita lisäksemme. Edessä olevan nyppylän päällä näkyi laskettelurinteen telineet ja sen saavutettuamme edessä olikin pelkkää harmaata verhoa. Ukko-Luoston huippu oli edessä, mutta se oli täysin usvan peitossa. Tuuli kuljetti harsomaista usvaa edessämme.
Luoston sääasemalta porrasviidakkoon
Pikkuhiljaa sumun keskeltä alkoi piirtyä esiin valkoinen iso pallo, Luoston sääasema. Huipulle saapui portaiden suunnasta lisää retkeilijöitä. Kävin kurkistamassa koirien kanssa huipulla ollessani myös Ukko-Luoston näköalatasanteen, josta on selkeällä säällä varmasti upeat maisemat lännen suuntaan. Tällä kertaa ne jäivät valitettavasti näkemättä.
Ylhäällä oli melkoisen kylmä tuuli eikä paikoilleen tehnyt mieli jäädä. Lähdin siis koirien kanssa laskuosuuteen. Alamäkeen lähdettäessä oli kuljettava tovi isoista kivistä rakennettua porrasrakennelmaa pitkin, jossa sai olla liukkauden takia tarkkana. Meno helpottui onneksi, kun tultiin taas hiekkapohjaiselle kulkuväylälle. Oikealla puolella avautui kauniit näkymät Pallaksen tunturijonolle ja edessä siinsi Luoston alueen laajoja metsiä ja pieniä järviä.
Sitten oli edessä kiemuraiset portaat ja 575 askelmaa alaspäin. Iso porrasremontti oli saatu päätökseen juuri menneenä kesällä, joten portaat olivat uudenkarheat ja erinomaisessa kunnossa, myös koirien kanssa hyvin kuljettavissa. Tosin kuura oli tehnyt portaista jokseenkin liukkaat, joten kaiteesta oli pidettävä kiinni ja edettävä hitaasti alaspäin. Välillä koirakon kanssa piti odottaa vastaantulijoita ja toki ottaa aika ajoin myös maisemakuvia.
Jännitin jalkojani portaissa ilmeisesti ihan riittävästi, sillä ne alkoivat tutisemaan portaiden alaosaan tullessani. Jalkojen toettua ja portaat onnellisesti takanapäin patikoimme vielä puolisentoista kilometriä Hopukankuusikon läpi, kunnes saavuimme jälleen laskettelurinteiden alapuolelle ja parkkipaikalle. Matkaa tähän 6,5 kilometrin pituiseen Ukko-Luoston huiputusretkeen kului kolmikoltamme 2,5 tuntia. Retkeilykeli oli sen verran hyytävä, että oli ihana mennä mökillä saunaan sulattelemaan jäsenet ja samalla punoa juonia seuraavan päivän retkeä varten.
NOITATUNTURIN VALLOITUS (PYHÄ), 14,5 KM, VAATIVA
Torstaiaamulla hieman kutkutteli mahanpohjasta. Auringonsäteet valaisivat mökinikkunaa aamutoimieni aikana – se lupaili hyvää päivän urakkaan eli Noitatunturin valloitukseen. Edessä olisi pitkä ja vaativa päiväretki; kilometrejä kertyisi rengasreitillä 14,5 kilometriä ja nousu- sekä laskumetrit vaatisivat sitkeyttä ja sisua.
Koirat jätin tällä kertaa mökkiin retkeni ajaksi, sillä olin etukäteen tullut siihen tulokseen, että en halunnut riskeerata koirieni terveyttä. Louhikossa kulkeminen ja suuri määrä rappusia eivät välttämättä olisi hyvä yhdistelmä.
Helpon aloituksen jälkeen loputtomaan kivikkoon
Parkkeerasin autoni Luontokeskus Naavan parkkipaikalle ja lähdin liikkeelle. Ensimmäinen liki kilometri kuljetaan luontokeskukselta etelään päin kevyenliikenteenväylää tai sen vieressä kulkevaa pururataa myöten, kunnes käännytään kylttien mukaisesti kansallispuistoon johtavalle hiekkatielle. Noitatunturin valloitukseen lähtevät seuraavat vihreitä merkkejä puissa ja korkealla tunturissa vihreitä merkkipaaluja.
Kuljin hiekkaista leveää polkua piktin kangasmetsän keskellä Isokurun kodalle saakka, josta alkoi päivän hauskuus eli reitin ylä- ja alamäet. Isokurun kodalta alas kuruun kuljettavat portaat olivat aivan jäässä eli toisin sanoen todella liukkaat. Kaiteet saivat käsistäni tiukan otteen, kun laskeuduin alas kuruun. Hitaasti hiihtämällä pääsin alhaalla puisella osuudella eteenpäin ehkä n. 50 metrin matkan, kunnes piti siirtyi kurun vastakkaisella puolella oleville portaille ja yrittää nousta kurusta ylös. Lopulta siinä onnistuin vaikka ensimmäisillä rappusilla ilman kaiteen turvaa olin kuin bambi liukkaalla jäällä. Ylhäällä porrasurakan jälkeen oli onneksi sula polkupohja.
Edessä olikin sitten todella haastava kaksi kilometriä pitkä polkuosuus, joka oli täynnä kiviä ja juurakoita koko matkan ajan. Loppupuolisko tästä osuudesta kuljetaan vielä korkeuskäyrällä koko ajan ylemmäs ja ylemmäs. Minut ohitti matkalla kaksi pariskuntaa; en tiedä miten he pystyivät kulkemaan niin nopeasti ja ketterästi kivikossa. Itselläni oli tekemistä etenkin liukkaiden juurakoiden kanssa. Mutta eipä tässä ollut onneksi mikään hoppu. Tällä reittiosuudella ei juuri pystynyt ympärilleen vilkuilemaan, katse oli pidettävä kulkuväylällä.
Loputtomalta tuntuneen kivikon jälkeen edessä oli teräsritilää lähes 100 metriä ison louhikon kohdalla. Tässä olisi koirilla ollut todellinen haaste, ja olisin heidät todennäköisesti joutunut kantamaan tämän osuuden sylissä. Teräsritiläosuus päättyi nimensä mukaisesti tunturilammen rannalla olevalle Oravalammen laavulle. Laavulla yöpymiskamojaan kasaan oli laittamassa mies, joka oli yöpynyt laavulla. Muutama sanat vaihtaen sain kuulla, että Noitatunturin huipulle oli satanut edellisenä yönä ensilumi. Mietiskelin, että mitenhän se vaikuttaisi edessä olevan jyrkän louhikon läpi nousemiseen. Lähinnä mietin, että olisiko louhikko lumesta ja mahdollisesta jäästä kovinkin liukkaat.
Hikinen nousu rakkakivikossa Noitatunturin huipulle
Join vettä ja tankkasin vähän energiaa ja lähdin sitten nousemaan heti laavun takana jyrkkenevään rinnettä. Vihreät merkit puissa näyttivät suoraan ylöspäin eikä helpolta näyttänyt. Eikä se sitä ollutkaan… Ajoittain pystyin kulkemaan jonkinsorttista kivipolkua pitkin, mutta rakkakivikkoakin oli kuljettavana ihan tarpeeksi. Metsän suojassa silti sai vielä kulkea ja ottaa välillä puista tukea.
Eikä kauaakaan, kun metsikössä alkoi näkyä lunta siellä täällä ja pian rakkakivikkokin oli lumihunnun peittämä. Onnekseni kivet eivät olleet liukkaita, mutta toki tarkkana sai olla ja katsoa mille kivelle sitä jalkansa työntää. Ylöspäin, pysähtyminen ja puuskutus, ylöspäin, puuskutus ja sitä rataa. Hitaasti etenin, mutta niin että jaksan varmasti ylös asti. Kohta puut jäivät taakse ja seurana oli julmetun louhikon lisäksi vain matalia katajia.
Aurinko paistoi usvahunnun takaa ja maisemat aapasoille ja kaukaisiin metsiin avautuivat edessäni. Oli äärettömän kaunista. Vastaani ylhäältä tuli nelihenkinen perhe, joka oli kiertämässä reittiä päinvastaiseen suuntaan kuin minä. He kertoivat huipun olevan sumun peitossa. Edessäni oli siinä vaiheessa nousua vielä viitisen sataa metriä.
Mitä lähemmäs huippua pääsin, sitä enemmän lunta maassa oli ja tuuli alkoi navakoitua. Huppu korville ja eteenpäin, kunnes lopulta huippu alkoi olla käsillä ja ilokseni sain huomata, että oli kirkasta. Noitatunturin huipulla olevan merkkipylvään kohdalle tullessani tunturin pohjoispuolelle oli upeat näköalat kilometrien päähän. Huipulla ei ollut ketään muita ja sain nauttia maisemista jäätään kylmässä tuulessa sydämeni kyllyydestä. 1,3 kilometrin pituinen nousu Oravalammelta Noitatunturin huipulle kesti minulta tasan tunnin. Se kertonee nousun haastavuudesta – palkkio odotti tosin sitten huipulla!
Laskeutuminen tunturilta Karhunjuomalammen kautta Uhriharjulla
Sitten oli vuorossa laskeutuminen merkkipylväiden suuntaisesti luoteen suuntaan. Matkantekoon teki hienon kontrasti tunturin laen lumihuntu verrattuna alhaalla näkyvään vihreään metsään. Alaspäin meno oli paljon loivempaa ja sitä oli oikein mukava kulkea. Toiseen suuntaan kuljettaessa laskeutuminen Noitatunturilta olisi kyllä todella haastavaa.
Alemmas tunturin rinnettä laskeutuessani oikealle puolelleni avautui upea näky Kuorinkikuruun, jonka pohjalla näkyi pienenpieni lampi. Takana näkyi Kultakeron huippu. Laskuosuuden jälkeen patikoin idän suuntaan suhteellisen tasaisessa metsämaastossa, kunnes saavuin Karhunjuomalammen päivätuvan pihapiiriin. Kävin Karhunjuomalammen rannassa ottamassa muutaman kuvan ja join laavun läheisyydessä kupin kaakaota lämmikkeeksi. Paikka oli selkeästi retkeilijöiden suosikkipaikka ja etenkin lapsiperheitä saapui alueelle koko ajan lisää.
Pidempää taukoa en tarvinnut, joten jatkoin matkaani. Hetken kuluttua saavuin Uhriharjulle, jonka näköalatasanteelta oli huikeat näkymät alla olevaan Karhukuruun, jossa näkyi oranssinvihreänä hehkuva soistuma. Harjun päässä tuli vastaan portaat. Vain vajaa kaksi viikkoa ennen Pyhä-Luostolle saapumistani Isokurun päähän valmistui valtava porrastyömaa todella haastavaan maastoon ja pääsisin siis kulkemaan nyt Isokuruun, joka ei koko kesäkaudella ollut ollut mahdollista.
Isokurun huikeat maisemat
Edessä oli 447 teräksestä tehtyä askelmaa, portaiden pituus noin 170 metriä ja suoraa laskua tulisi 82 metriä. Heti ensimmäisen loivan laskuosuuden jälkeen sain haukkoa happea pienellä tasanteella. Alas oli huima matka ja samalla kävi selväksi, kuinka uskomattoman työn porrasmestarit olivat tehneet. Maisemat jyrkkien rinteiden muodostamaan kuruun olivat sanoin kuvaamattoman hienot.
Alaspäin astellessani vastaani tuli paljon puuskuttavia retkeilijöitä – oma urakkani oli paljon helpompi kuin heillä. Koirakavereita oli ajateltu portaita tehdessä, sillä teräsaskelmien viereen oli koko portaiden pituudelta tehty laudoista koirakaista. Nyt ne olivat kuitenkin aivan jäässä ja kokeillessani järkyttävän liukkaat. Omat koirani eivät siis tällä kelillä olisi koskaan pystyneet näitä portaita käyttämään. Tilanne olisi tosin ollut täysin toinen pluskelillä. Nyt vastaan ei tullut yhtäkään koiraa, joten en pystynyt näkemään miten koira portaista olisi selvinnyt.
Taidokkaasti tehdyt portaat johdattivat minut kurussa eteenpäin. Ohitin Pyhänkasteenputouksen sekä pieniä kauniita ja kirkkaita lampia kurun pohjalla. Maisemat hätkähdyttivät jokaisessa mutkassa ja kaarteessa. En ollut etukäteen ottanut Isokurusta sen enempää selvää, joten näkymät mykistivät minut täysin. Olin tullut todellakin uniikkiin ja ihmeelliseen paikkaan.
Teräsritilöiden päätyttyä matka jatkui puisia, hieman kapeampia askelmia pitkin. Nyt sai olla hieman tarkempi askelissaan, koska joukossa oli myös huonokuntoisia osuuksia eikä kaiteita juuri enää näkynyt. Oli iltapäivä ja vastaan tuli enää muutamia ihmisiä silloin tällöin. Auringonsäteet eivät enää ylettyneet kuruun, joka loi yksin kulkiessa sinne myös hieman aavemaisen tunnelman.
Onnenkolikoita ja upeita muistoja
Upean Isokurun reitin päätteeksi näin askellukseni lomassa lammen rantavedessä välkkyvän kolikoita. Paikalla ei ollut mitään kylttiä enkä tiedä kolikoiden syytä juuri tässä kohdassa, mutta ilmeisesti onnea retkeilijät olivat kolikonheitoillaan tulleet hakemaan.
Lopulta edessä oli vielä nousu ylös kurusta tutulle Isokurun kodalle, johon olin aamupäivällä saapunut. Aurinko paisteli viimeisiä säteitään kodan ympäristöön ja vielä oli kuitenkin matkaa jäljellä. Vajaa 2,5 kilometrin matka takaisin autolle sujui hymy huulessa ja klassisesti väsyneenä, mutta onnellisena. Autolle saavuin reilu 5,5 tunnin upean päiväretken jälkeen.
Noitatunturin valloitus -reitin aikana sain kokea uskomattoman upeita maisemia, joita en tiennyt olevan olemassakaan. Tämä oli ehdottomasti hienoin retkeilyreitti, jonka olen Suomessa koskaan kulkenut. Se hätkähdytti ja kummastutti monella tavalla: ensilumessa astelu Noitatunturin huipulla, korkeuseroja ja huikeita askeleita Isokurussa, auringonsäteet kurujen rinteillä, kirkkaat tunturilammet ja kaukaiset aapasuot. Pyhä-Luostolla viettämäni syysloma sai tämän retken myötä arvoisensa lopun ja hinkumaan lisää Lapin lumoa.
Syyslomani päättyi lopulta päivää suunniteltua aikaisemmin, sillä tulevat lumisateet pakottivat kesärenkailla ajelevan retkeilijän palaamaan etelään jo perjantain aikana. Lopulta hyvä niin, sillä lauantaiaamuna oli Pyhä-Luostolla ollut lumi maassa. Sain aikaistetusta kotiinlähdöstä huolimatta Pyhä-Luoston retkeilyviikolta kuitenkin kaikkea sitä mitä tulinkin hakemaan – rauhaa, ihania retkiä, raikasta luontoa ja tuntureiden tuulia parhaiden retkikavereideni Killin ja Tiukun seurana.
